Puuttuu: le sens de l’humour

Tiinan ollessa käymässä saimme muutamaan kertaan ihmetellä ranskalaisten suomalaisten silmiin ja korviin hyvin omituiselta vaikuttavaa huumorintajua. Esimerkiksi Tiinan lähtiessä kohti Pariisia, Strasbourgin juna-asemalla muutama täti ja setä innostuivat hoilottamaan jotakin ranskalaista huumorilaulua ja tanssahtelemaan hassusti. Kaikilla tuntui olevan hirveän hauskaa ja nauru raikasi – paitsi meillä suomalaisilla. En vaan tajua, en vaikka kielimuurikaan ei ole periaatteessa enää tiellä.

Toki kieli aiheuttaa jonkin verran hankaluuksia. Ranskalaiset rakastavat kuulemma esimerkiksi sanoilla leikittelyä ja lehtien otsikoissa (umpivakavaa Le Mondea lukuunottamatta) löytyy kuulemma aina oivaltavia ja herkullisia, monimerkityksellisiä sanaleikkejä. Harmikseni vain useimmat jäävät minulta bongaamatta. Täytyykin ottaa kevään tavoitteeksi ensinnäkin alkaa lukea enemmän ranskalaisia sanomalehtiä, ja toiseksi alkaa metsästää niistä sanaleikkejä.

Muutenkin, vaikka kielitaitoni on kehittynyt hurjasti viime syksystä, olen välillä pihalla kuin lumiukko, kun muut (ranskalaiset) kikattavat ympärilläni selkä vääränä. Silloin tyydyn useimmiten hymyilemään ja hymisemään itsekseni, nyökytellen tietäväisen näköisenä – auttamattomasti noin viisi sekuntia liian myöhässä. Kaikkea ei vaan tajua, tai huomaa kuunnella.

Mutta kyllä näillä ranskalaisilla vaan on jossakin määrin omanlaisensa huumorintaju. Pintapuolisen tarkastelun jälkeen olen huomannut, että täkäläiset televisiokanavat ovat varsinkin viikonloppuiltaisin täynnä omituista omituisempaa ja mukahauskaa keskusteluohjelmaa joissa ties ketä ranskalaista julkimoa hiillostetaan vuorollaan jostakin ja käsitellään ajankohtaisia asioita. Muutaman päättäväisen tapittamiskerran jälkeen en ole saanut selville niiden tarkoitusta, mutta sinnikäs yritys jatkuu vielä ainakin kevään ajan.

Lisäksi ranskalaiset tuntuvat rakastavan todella omituista ja kamalaa huumorimusiikkia, katso esimerkki yltä. Kyseinen hitti on Philippe Katerine -nimisen herrasmiehen tuotos ja on raikunut täällä radioissa siitä saakka kun pääsin Ranskanmaalle, ehkä jopa pidempään. Eikä loppua näy.” Syö minun banaanini”, lauleskelee Philippe ja kirmailee rannalla ilkosen alasti. Muita taitaa naurattaa hirveäsi, ei vaan minua. Pikemminkin raivo nousee pintaan. En mene takuuseen, mitä teen ensi kerralla kun kyseinen kappale soi jossain. Ainakin se sitä soittava radio kannattaa piilottaa.

Philippe Katerine on ilmeisesti kansan suosikki, mutta on niitä muitakin. Olen todistanut mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa, kuinka ranskalaiset yhtyvät lauluun ja tanssiin mitä omituisemman kappaleen ollessa kyseessä. Niin tapahtui esimerkiksi alkusyksyn omituisena iltana, jolloin tuijotin hämmentyneenä tuolitani kun kolme nuorta ranskalaista kailottavat yhteen ääneen erästä alkoholioodia. Ja se oli yksi normaaleimmeista kappaleistä sinä iltana. Toisaalta, tätä yhteislaulua saattaa tapahtua myös ravintoloissa, raitiovaunuissa tai parhaimmassa tapauksessa vaikkapa juuri juna-asemalla. Missään et voi olla varma, että olet turvassa.

No, omituisuudet voivat mennä myös alsasilaisten piikkiin ja kaikilla kansalaisuuksilla on omat kummalliset vitsinsä ja oma omituinen huumorintaju. Toisaalta myös ahdistukseni huumorilauluista on kyllä ihan yleiskansallista: en useimmiten voi sietää suomenkielisiäkään sellaisia. Minusta ne voitaisiin kieltää vaikka yleiskansallisella lailla.

Ja sen hemmetin Philippe Katerinen voisi lähettää kiertueelle Siperiaan. Vaikka samaan paikkaan Marja Tyrnin kanssa.

– Liisa

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Flirttiä, Maailmalla, Musiikki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s