Aihearkisto: Ajatuksia

Elämä hymyilee, minä en

Ihana ystäväni tajusi syntymäpäivänään, miten hänellä on kaikki hyvin; elämä hymyilee, oman alan töitä alkaa löytyä, mutta silti hän valittaa kaikesta koko ajan. Töissä mättää pienet asiat, niitä on liikaa tai liian vähän. Syntymäpäivälounaallaan ystäväni tokaisi: ”elämä hymyilee, minä en.”

Minä tunnistan itsenikin tästä ikuisesta valittamisesta, miten kaikki ei ole hyvin, vaikka todellisuudessa onkin. Miksi pitää aina keskittyä niihin asioihin, jotka ovat huonosti? Hävetkää ihmiset, teillä on katto pään päällä ja leipää pöydässä, jotkut sentään näkevät nälkää. Jos aina ei sitä voita riittäisikään leivän päälle, niin muistakaa, että lasinne on puoli täysi eikä puoli tyhjä.

Puhhuh, alan kyllästyä siihen, että nykyisin aina mollataan suomalaisten peruspiirteitä. Jos joskus jörötyttää, niin sitten jörötyttää.

Olen kyllä jo pitkään yrittänyt löytää kaikista asioista niiden hyvät puolet ja jättää huonot tuonnemmaksi, mutta se johtaa usein siihen, että ne pienet asiat alkavat syödä kaurapuuroa minun pääni sisässä ja kasvavat vauhdilla isoiksi. Isoina niitä ei enää pysty kadottamaan puhumalla niistä lounaalla ystävien kanssa, vaan ne ovat juurtuneet pään sisään.

Ehkä pastellinsävyt ja ikipirteys eivät vain ole osa minua. Mieluummin pidän mielenterveyteni. Ne, joille leveä hymy sopii, hymyilköön. Minä jatkan vitinääni pitäen kuitenkin mielessä sen puoliksi täysinäisen lasin. Mahtavinta ja mielenterveyttä edistävintä vitinäkitinä-lounaissa ystävien kanssa on se, että vitinä ei yleensä jatku edes puoliaikaan asti, mutta se riittää.

Hymyilkää tai olkaa hymyilemättä, ystävät!

 

– Tiina

 

P.S Säälittävintä tässä kirjoituksen sanomassa on se, etten itsekään tiedä, haluanko olla se jöröttäjä. Tämä kirjoitus on ollut valmiina parisen viikkoa, mutta en ole uskaltanut julkaista sitä sen pelossa, että  kaikki pitävät minua murjottajana. Surkuhupaisaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Ajatuksia, Harmaa arki

Stressin jälkeinen stressi

Minä nautin jollain perverssillä tavalla stressistä. Tilanne, jossa kaikki kaatuu ihan hetkisen kuluttua päälle eikä ehdi tekemään enää mitään pelastaakseen maailman ja ihmiskunnan, saa minussa syvällä asuvan taistelijan kohottamaan miekkansa.

Sama toimii myös pienemmässä mittakaavassa ja ilman miekkoja. Kun kaikki deadlinet lähestyvät tai ovat jo ohittettu, on aivan mahtavaa alkaa järjestämään tilannetta taas normaaliksi. Joskus riittää kun vie parvekkeella lojuvan biojätepussin roskikseen tai tiskaa tiskit. Joskus tämän lisäksi pitää vielä naputella koneella esseitä tai muita juttuja. Joskus ehkä käydä jopa töissä. Kaukana miekoista, mutta välillä tuntuu, ettei aika riitä tähänkään. Tyydyttävintä on kuitenkin huomata puolessa välissä urakkaa, että on jo puolessa välissä, wuhuu (kuvittele mielessäsi kärrynpyöriä tekevä Tiina). Stressin aikaiset hetket jotenkin työntävät minua jatkamaan.

No, huolimatta näistä oudoista stressinaiheuttajistani suurin ongelma minulle on stressin jälkeinen aika. Silloin tekisi mieli itkeä. Kummallinen on ihmismieli, koska eihän silloin ole enää mitään syytä nyyhkytykseen.

Kaipa minun pitäisi pitää stressiä yllä jatkuvasti välttääkseni näitä jälkikuohuja. Tai sitten opetella uusia selviytymiskeinoja niiden päihittämiseksi.

Stressitöntä tai stressillistä viikkoa Murut!

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Harmaa arki

Aikuisten juttuja

naurua

Flirtin ja toilettihuolten seassa on ilmeisesti aikuistumiskriisiä. Pari viikkoa sitten Tiina oli neiti Marplena suuren salaliiton jäljillä ja tänä viikonloppuna minä kauhistelen ajan kulumista, iskeytyviä ikävuosia ja lähipiirin elämäntilanteiden muutoksia. Lauantaina oli nimittäin monta syytä juhlia, kun vanha ystävä kutsui kokoon vanhoja ja uudempia ystäviään juhlimaan myöhästyneitä pikkujouluja, uutta kotia ja uutta tytärtä.

Siellä kuulumisia vaihtaessa huomasin kuuluvani vähemmistöön. Vähemmistöön, jolla ei ole lapsia, sormusta vasemmassa nimettömässä tai edellä mainittuja edes suunnitelmissa saatika näköpiirissä. Kuuluin siihen joukkoon, jonka ei ollut tarvinnut järjestellä asioita viikkoja takaperin niin, että lapset olisivat turvassa hoidossa kun äiti on vapaalla.

Eikä tämän pitäisi olla edes mikään yllätys! Olenhan jo pidemmän aikaa heittänyt vitsiä siitä, kuinka kaverit ne menee naimisiin ja saa lapsosia ja meikämandoliino se vaan kilisyttelee skumppalaseja (tai kaljatölkit ne taitaa nykyään realistisempia olla) ja purkaa hellyydenpuuskansa raukkoihin kattimaakareihin, mistä niitä sattuukaan löytymään. Vitsiä se on ainakin tähän saakka ollut, mutta lauantaina se muuttui ihan todeksi. Nyt vain ihmettelen, että missä välissä tämä oikein tapahtui?

NOKIA Lumia 610_000126

Eikä siinä tilanteessa sinänsä mitään. On se ikä tuonut tähänkin pääkoppaan jotain viisautta: nykyään siedän, ehkä jopa pidän lapsista, varsinkin kun ne ovat niin siistien tyyppien kuin ystävieni. Ihailen ja hämmästelen sitä, kuinka toiset haluavat viettää loppuelämänsä jonkun kanssa. Tietävät mitä tältä elämältä haluavat. On ihanaa, kun ystävät ovat onnellisia. Mahtavaa, että ihmiset tahtovat erilaisia asioita, sillä samanlaiset unelmat ja haaveet – eihän niistä jaksaisi keskustella saatika sitten saavuttaa.

Mutta silti löysin lauantai-iltana sisältäni pienen katkeran äänen, joka kirosi sitä miksi kaikki muuttuu. Miten nyt juhlien puheenaiheina olikin lasten kanssa arjesta selviäminen ja miesten avuttomuus lapsiperheen arjessa? Miten minä voin osallistua siihen keskusteluun muuten kuin hymyilemällä ymmärtäväisesti? Miksei enää puhuta pojsta ja pussailusta sillä lailla salaperäisesti? Lempikirjoista, -elokuvista tai -kappaleista? Miksi lumityöt ja likapyykki valtaavat kaikki keskustelut?

No, ei se nyt ihan noin kamalaa ollut, vaan hauskaa ja hulvatonta suorastaan. Likapyykki ei tunkeutunut mukaan joka keskusteluun ja pojista puhumisen vähyydestä saanen syyttää vain itseäni. Mutta silti minut valtasi pieni kauhistus siitä, kuinka nykyään tyttöjen illat täyttyvät aikuisten jutuista.

Sitten aloin pohtia, että ei kai sekään huono ole. Erilaista vain, ehkä parempaa.
Tätä asennemuutosta täytyy tosin hieman harjoitella.

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Flirttiä, Toilettihuolet

Pieniä iloja ja suruja

Vessataidetta

NOKIA Lumia 610_000115

Hei taas pitkästä aikaa!

Niin vain aika rientää. Tammikuu mennä sujahti, mutta samalla se onnistui tuntumaan loputtomalta. Vuoden alku ei ollut ihan niin mukava kuin kuvittelin. Kalenteri täyttyi luennoista, deadlineista, tenteistä ja kiireistä. Ahdisti, mutta tuntui kuitenkin samalla hyvältä tehdä asioita ja saada aikaiseksi. Mahtuu sinne kalenteriin mukaviakin menoja, kuten tanssitunteja ja ystävien näkemistä. Sitten yksi maanantai puhelimeeni pärähti suru-uutisia, joita olin odottanut jo kauan. Silti sydän tuntui kuristavan, kurkkuun nousi ahdistava möhkäle ja suru valtasi mielen. Päätin heittää kalenterin nurkkaan ja lähdin pikareissulle Helsinkiin jättämään hyvästit rakkaalle läheiselle sekä hetkeksi maaseudulle, isän sekä karvaturrien hoiviin.

Seuraavana päivänä palasin jo Turkuun ja arkeen. Arjen menot, jotka heitin hetkeksi syrjään, järjestyivät. Onneksi ihmiset ovat ymmärtäväisiä. Hetken olo tuntui hyvältä, mutta muutaman päivän päästä olo tuntui taas alakuloiselta ja voimattomalta. Mikään ei oikein huvittanut, enkä millään olisi jaksanut tehdä kaikkia tyhmiä harjoitustöitä tai esseitä tai istua luennoilla. Sitten päälle iski vielä flunssa. Vaikka flunssa ei ikinä ole mukava kaveri, se tarjosi silti luvan levätä ja vain olla. Jotain hyvää siis siitäkin löytyy.

No, nyt on flunssa melkein kukistettu ja arkeen taas palattu. Silti aina välillä minun tekee mieli murjottaa ja nyyhkyttää hetken itsekseni, kiukutella. Tänäänkin yliopistolla tuntui siltä, että olisin niin paljon mieluummin kotona peiton alla. Lumisade ja loska ei ainakaan kohota mielialaa.

Niinpä istuin yliopsiton vessasa kamppailemassa kodin ja oman sängyn kiehtovaa kutsua vastaan, kun viisi tuntia luentoja oli vielä edessä. Ryvin itsesäälissä ja pienessä stressissä. Luin ärtyneenä vessakirjoituksia. Sitten huomasin erään taiteilijan teoksen vessan seinällä. Hymy nousi huulille.

NOKIA Lumia 610_000121

NOKIA Lumia 610_000113

NOKIA Lumia 610_000119

Niinpä vietin seuraavan viisi minuuttia erään yliopistorakennksen naisten vessassa käyden läpi jokaisen vessakopin ja kuvaten nämä ankean arjen piristäjät.

Muistin, että onhan minulla hyvä elämä. Kultainen kämppis, joka jaksaa aina kuunnella ja kannustaa, sekä hellyydenkipeä kissa odottavat kotona. Saan istua päivisin naurua ja iloa pulppuavilla ranskan tunneilla, oppia uutta inspiroivilla luennoilla ja tehdä opinnäytetyötä aiheesta, joka minua oikeasti innostaa. Minulla on ihana perhe ja ystäviä monen vuoden takaa, joita näen tulevana viikonloppuna. Uusia ystäviä, jotka tupsahtavat sunnuntaisin kylään, kun minua kiukuttaa ja väsyttää, ja jotka saavat hymyn huulille ja murheet unohtumaan. Sellaisia, jotka kutsuvat kylään, tai sellaisia, jotka jäävät katsomaan Girlsiä yömyöhään, vaikka seuraavana päivänä pitää herätä aikaisin ahkeroimaan.

NOKIA Lumia 610_000117

NOKIA Lumia 610_000118

Muistin, että edessä on tulevaisuus, joka on avoinna ja jonka saan täyttää ihan itse. Uusia seikkailuja, jotka vain odottavat sitä, että uskallan hypätä niiden kyytiin.

Ja tämän puurtamisen jälkeen, kolmen viikon päästä minua odottaa Pariisi ja Strasbourg, sekä toivottavasti keväinen aurinko.

”Olisi todellinen kulttuuriteko yliopistolta, jos se jättäisi nämä pesemättä pois”, oli joku kirjoittanut vessan seinään, yhden piirroksen viereen. Niinpä tosiaan! Johnny Deppiä tai kärpästä katossa katsoessa ei nimittäin voi olla tulematta paremmalle tuulelle. Silti yliopiston vessojen seinät puhdistetaan uudestaan ja uudestaan. Ja ainakin tähän mennessä tämä taitelija on taiteillut uusia teoksia seinille, uudestaan ja uudestaan. Onneksi.

NOKIA Lumia 610_000123

NOKIA Lumia 610_000124

Kiitos siitä.
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Harmaa arki, Maailmantuska, Opiskelu

Salaliiton jäljillä

Eilen illalla ennen nukahtamista ajatukseni karkasivat aikuisuuteen. Lähinnä siihen, että en tunne oloani kovinkaan aikuiseksi, vaikka iän puolesta varmaan jo pitäisi. Nyt tarkoitan aikuisuudella sellaista varmuutta, mikä ainakin lapsen silmin katsoen tuntuu jotenkin kaikkivoipaiselta. Muistatteko, kun lapsena uskoi vanhempien tietävän ja osaavan kaiken? Tähän uskottiin lähes kyseenalaistamatta sitä.

Unta odotellessa minulle valkeni äkisti, että eipä ne meidän vanhemmatkaan ole sen fiksumpia olleet tämän ikäisinä, vaan se on ollut vain lapsen luoma kuva todellisuudesta. Tai lapselle näytetty puoli totuudesta. Eivät ne aikuiset sen paremmin ole tienneet, mitä he haluavat elämältään tai keitä he ovat tai mitä pitäisi tehdä, kuin nykyajan itseään etsivät raukat. Minä olen vain itse kuvitellut aikuisen siksi varmaksi ja kaikkitietäväksi hahmoksi, joka aina tietää paremmin.

Suivaannuin siinä makoillessani tästä salaliitosta. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tätä ennen? Olen vain odotellut jotain suurta mullistusta tapahtuvaksi, minkä seurauksena minusta tulisi aikuinen ja myös tuntuisi siltä. Miksi te edellisen ikäpolven edustajat olette luoneet tällaisen salaliiton ja aiheuttaneet siinä sivussa suuria kehitystraumoja nuoremman polven edustajille? Olen pöyristynyt. Ja samalla tiedän kuitenkin jatkavani tätä salaliittoa.

Jo nyt puuhaillessani kavereiden lapsien kanssa esitän jotain varmuutta huokuvaa aikuista, johon voi luottaa ja joka tietää vastauksen kaikkeen. Olen vielä enemmän pöyristynyt. Ja samalla todella helpottunut. Enää ei tarvitse odotella sitä mullistusta. Kaikki on hyvin ja voin jatkaa porskuttamista.

 

– Tiina

3 kommenttia

Kategoria(t): Ajatuksia

Vuosi 2012 ja tulevan vuoden suunnitelmat

Vuosi 2012 meni ohi yhdessä hujauksessa, ikään kuin huomaamatta ja salakavalasti. Juurihan Liisa tuli takaisin Suomeen ja me muutimme yhteiseen asuntoon. Mihin se aika hävisi? Ei vain päivä tai kuukausi, vaan kokonainen vuosi. Huh! Seuraavaksi huomaamme, että kymmenen vuotta on mennyt ohi ihan liian nopeasti.

No, koska vuodesta 2012 ei jäänyt juurikaan mitään kummallista käteen (no, onhan ne gradutkin melko tärkeitä..), päätimme panostaa seuraavaan vuoteen. Eihän mennyttä nyt aina kannata taivastella niin paljon, koska taidamme saada siitä tarpeeksi opiskeluidemme kautta. Katse eteenpäin!

Tavallisten liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin liittyvien lupausten lisäksi aiomme vuonna 2013 tutustua moniin uusiin ihmisiin, käyttää jääkaapissa lojuvan tahinitahnan loppuun sekä kölliä sohvalla aina tarpeen niin vaatiessa. Tiina henkilökohtaisesti lupaa saada opintonsa valmiiksi tammikuun aikana sekä hankkia unelmiensa duunipaikan (tai ainakin yrittää tehdä sitä mistä tykkää). Liisa puolestaan aikoo elää säästäväisemmin, saada gradunsa valmiiksi joskus vuonna 2013 ja keksiä uusia seikkailuja, ainakin Turussa ellei jossakin uudessa maassa. Yhdessä aiomme tehdä paljon retkiä, yhden ehkäpä Barcelonaan!

Me aiomme myös olla tänä vuonna ihan yhtä ihania ihmisiä kuin edellisenäkin ja rakastaa kaikkia ystäviämme sekä perheitämme lujasti ja palavasti.

Tiina haluaa antaa Liisalle julkisen kiitoksen kämppiksenä olosta ja erityismaininnan kärsivällisyydestä kaikkina aamuina ja muina kiukutteluhetkinä sekä mekko-ostoksilla. Ja hovikampaajana olet ihan erityisen paras. Liisa taas kiittää Tiinaa myöskin kärsivällisyydestä, erityisesti silloin kun L juoksentelee etsimässä avaimia, kännykkää tai huulirasvaa silloin kun pitäisi olla jo menossa. Tiina on erinomainen, ellei jopa paras kahvinkeittäjä, sohvalla löhöilyseura ja askartelutoveri, vaikka lakanoiden viikkaus ei meiltä edelleenkään suju maailman mallikkaimmin. Viininmaistelu sen sijaan sitäkin paremmin.

Näitä edellisiä aiomme siis harjoitella myös tänä vuonna. Entäs te?

– TIISA (=Liisa ja Tiina)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Flirttiä, Haaveita, Harmaa arki, Opiskelu

Pariisissa kukat vielä kukkivat

Reilu viikko sitten karkasin myöhästyneelle kesälomalle Pariisiin. Ja sain kuin sainkin melkein kesän takaisin. Ranskanmaalle saapumiseni kunniaksi sateet loppuivat sielläkin ja melkein koko loman aurinko paistoi.


Jälleen vaeltelin Pariisin kaduilla. Herkuttelin, viinillä ja juustolla ja hedelmillä ja kaikella. Nauroin. Takeltelin ranskan kielellä. Halailin ja suukottelin. Vaeltelin museoissa ja mielenkiintoisissa näyttelyissä. Join parasta kaakaota koskaan.

Toki myös kiroilin taas ranskalaisten epäkäytännöllisyyttä, aina liian pian loppuvia rahoja ja aina liian painavia laukkujani, mutta ne ovat sivuseikkoja. Tuli taas kaipuu sinne, Pariisiin. Tai yleensäkin Ranska kelpaisi.


Matkalukemisenani oli muun muassa Riikka Pulkkisen Vieras, jota Tiinakin oli kovasti odottanut. Ja se sopi matkalukemiseksi mainiosti, romaani muukalaisuudesta. Koin oivalluksia, kun romaanin päähenkilön äiti totesi, että vieras meissä on aarre jota pitäisi vaalea. Että jokaisen meistä tulisi kantaa muukalaisuutta sisällään, kokea silloin tällöin olevansa vähemmistöä. Se minua ehkä siellä jossakin osaltaan kiehtoo, vieraus. Kun tavallaan kuuluu joukkoon, mutta ei ihan kuitenkaan.

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Kirjat, Maailmalla, Reissussa