Aihearkisto: Elävät kuvat

Oi Jennifer!

Tätä toitotusta on varmaan internet täynnä, mutta silti: voi miten ihana Jennifer Lawrence onkaan! Pieni ihastukseni kasvoi suuremmaksi sydämen pamppailuksi neitosen Oscar-voiton myötä. Miten se onkaan suloinen ja inhimillinen! Se puhuu punaisella matolla vain nälästään! Se kaatuilee iltapuvussa portaissa! Se tekee hassuja ilmeitä ja nauraa itselleen! Puhumattakaan tietysti siitä, että on kaunis ja lahjakas. Hitsi vieköön, lisää perusteluja tykätä Jenniferistä voi löytää vaikka täältä.

Ehkä täytyy käydä katsomassa se Unelmien pelikirja -leffa, josta Jennifer pystin nappasi. Onhan siinä se yksi ihan kiva Bradleykin.

Eipä mulla muuta! Nyt tämä tyttö pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntaa Helsingin kautta Pariisiin! Adieu!

Liisa

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Flirttiä

Bloggailumme on näköjään muuntunut vain Turun tapahtumista ilmoittamiseen. Olen jopa välillä unohtanut koko blogin olemassaolon. No, heti tämän talviunen jälkeen ryhdistäydyn, lupaan sen.

Ja talviuni saattaa loppua ennen kuin arvaattekaan, koska olen jo pelottavan tehokkaasti suuntautunut kevääseen, jopa siinä määrin että eilinen lumisade tuli aivan yllätyksenä. (tammikuussa lunta? jo on maailman kirjat sekaisin. ilmastonmuutos? maailmanloppu?) Se lähes saattoi minut pois raiteiltani, koska odottelin vain lumen sulamista, en lisää lunta. No, kevättä kohden toverit!

Sillä välin haluan muistuttaa kaikkia teitä, jotka mietitte puuha tälle sunnuntaille, Logomossa näytettävistä afrikkalaisista elokuvista.

Näytökset 27.1

13.00 Sunday in Brazzaville

14.00 Bamako

16.30 From Namibia with Love

18.15 Masquerades

En tiedä, millaisia elokuvia nämä ovat, mutta mieleni tekisi selvittää se. Nyt hieman harmittaa, että jätin kaikki ensi viikon pakolliset tehtävät tälle päivälle. Täytyy siis olla tehokas heti aamusta.

Ihanaista sunnuntaita!

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat

Kaksi tarinaa vaietusta vainosta

Katsoin eilen leffan nimeltä Pariisin vainotut, joka oli todella järkyttävä ja ahdistava. Elokuva kertoo Ranskan synkästä salaisuudesta, siitä miten heinäkuun 16. päivänä 1942 ranskalaiset poliisit keräsivät 13 000 juutalaista – lapsista vanhuksiin – Pariisin velodromille, josta heidät lähetettiin keskitysleireillä. Stadionilla odottavat juutalaiset olivat ilman vettä, ruokaa, lääkkeitä ja kunnollisia saniteettitiloja.

Ja tästä kaikki vasta alkaa. Elokuva perustuu tämän kaiken kokeneen Joseph Weismannin tarinaan, joka oli 11-vuotias ratsian aikaan. Kaikki se oli siis totta! Vaikka kuinka yritin leffan aikana vakuutella itselleni, että tämä on vain elokuvaa, en voinut lohduttautua sillä, koska se ei ollut vain elokuvaa.

Tämä elokuva muistutti minua kesällä lukemastani kirjasta, Tatiana de Rosnayn Avaimesta. Avain-romaanissa 10-vuotias Sarah piilottaa pikkuveljensä kaappiin poliisien tullessa hakemaan heitä keskellä yötä vuonna 1942. Pikkuveli jäi lukkojen taakse, koska Sarah ei päässyt ikinä hakemaan häntä, koska hänet lähetettiin Auschwitchiin. Kirjassa näitä menneisyyden tapahtumia tarkastellaan 2000-luvun toimittajan silmien kautta. Hänen tutkiessaan asioita hän törmää vaiettuihin ja peiteltyihin salaisuuksiin.

Avain ja Pariisin vainotut ovat aivan kauhistuttavaa luettavaa ja katsottavaa. En tiedä, onko järkyttävämpää se, että näin on tapahtunut vai se että minä en ennen viime kesää tiennyt asiasta mitään. Onkohan tämä oikeasti vaiettu häpeä Ranskassa. Miksi asioista ei puhuta?

Nämä teokset eivät ehkä ole maailman parasta kirjallisuutta tai elokuvataidetta, mutta ne pääsevät jo aiheensa vuoksi aika kärkeen omalla listallani. Eikö taiteen tarkoitus ole juuri koskettaa ja ravisuttaa? Jos vastaus on kyllä, niin nämä kaksi tarinaa ovat taidetta parhaimmillaan.

 

Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Kirjat, Maailmantuska

Un jour

Jos vielä jotain hyvää kaiken kehumani lisäksi täytyy keksiä täällä Ranskanmaalla asumisessa, on se että tänne jotkut elokuvat tulevat paljon, paljon aiemmin kuin Suomeen. Esimerkiksi vasta elokuun lopulla Suomeen tulleen Midnight in Parisin ehdin nähdä Straabourgissa jo kesäkuussa, samoin kuin samoihin aikoihin Suomeen tupsahtaneen Tree of Lifen. Toisaalta taas kirosimme erään ranskalaisen rouvan kanssa sitä, että Kaurismäen uusin Le Havre pyörii jo Suomen elokuvateattereissa, kun tänne se saapuu vasta joulukuussa. Eikä tänne Pariisin elokuvatarjontaan taida tulla Missä kuljimme kerran -filmiä tai Pussikaljaromaaniakaan.

Mutta niin, itse asiaan: ehdinpä nähdä heti syyskuun alussa huomenna Suomen ensi-illassa olevan One Dayn (Sinä päivänä). David Nicholssonin samannimisen romaanin, johon elokuva perustuu, ehidn lukea viime talvena ja kuten aika monet muutkin, tykästyin siihen. Kirja ja elokuva kertovat siis Dexteristä ja Emmasta ja heidän ystävyydestään, jota seurataan aina yhtenä päivänä vuodessa. Emma on maanläheinen mutta kunnianhimoinen, fiksu ja huomaavainen, Dexter taas komea ja karismaattinen, leikkisä ja hieman vastuuton. Kahden erilaisen ihmisen suhde alkaa heidän valmistujaispäivästä, ja jatkuu eri puolella maailmaa, eri ihmissuhteissa ja tilanteissa.

Muistan itkeneeni ja nauraneeni Dexterin ja Emman elämää seuratessani niin, että kirjan loputtua tuli kerrassaan tyhjä olo. Ja se loppuratkaisu, niin epäreilu. Niinpä menin toisaalta epäillen, toisaalta innolla odottaen katsomaan elokuvaa.

Ja yllätyinpä kerrassaan iloisesti. Kuten osasin odottaa asiaa sulateltuani, näyttelijävalinnat olivat kerrassaan mainiot. Anne Hathawaysta olen tykännyt aiemminkin: hän onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman karismaattinen mutta silti helposti lähestyttävä, upea ja kaunis mutta tavallinen, vahva mutta herkkä. Ja hän tekee mainiota työtä Emmana. Jim Sturges taas oli minulle uusi tuttavuus, mutta hän onnistui olemaan elokuvassa juuri niin ärsyttävän ihana, kuin Dexterin pitikin.

Elokuva oli, tietenkin, hieman ohuempi ja sekavampi kuin kirja, ja siitä jäi puuttumaan muutama minulle kirjassa tärkeä kohta, kuten usein käy, mutta kaiken kaikkiaan se oli iloinen yllätys. Elokuvateatterissa sai nauraa ja hymyillä ja itkeäkin. Kokonaisuus oli suht selkeä ja johdonmukainen ja hahmoihin oli helppo samaistua. Seuralaiseni, joka ei ollut lukenut kirjaa, piti elokuvasta, toisin kuin edellisessä kirjasta leffaksi tapauksessa. One Day oli, niin kirjana kuin elokuvanakin, kelpo viihdettä. Se toi hymyn huulille arkena, jolloin kaipaa vain jotain luettavaa tai katseltavaa, johon voi olla kevyesti tyytyväinen.

Suosittelen siis, nille jotka ovat lukeneet kirjan ja niille jotka eivät. Niille jotka kaipaavat arkeen hiukan iloa ja surua ja rakkautta. Niille jotka tykkäävät Anne Hathawaysta tai ärsyttävistä renttumiehistä.

– Liisa

4 kommenttia

Kategoria(t): Elävät kuvat, Kirjat

Minuit à Paris

Kävin jo takana olevan kesän alussa, vielä Strasbourgissa ollessani (voi kuinka kauan siitä tuntuu olevankaan) katsomassa Woody Allenin uusimman tuotoksen, Midnight in Paris -pätkän. Säntäsimme ystävieni kanssa elokuvateatteriin hieman kiireessä ja muistaakseni juorusimme kiivaasti viime aikojen tapahtumista elokuvan alkuteksteihin saakka. Parin tunnin päästä elokuvateatterista poistui joukko onnellisia, typerän näköistä hymyä hymyileviä ihmisiä ja kolme tyttöä, jotka pystyivät hokemaan vain oih miten ihanaa.

Niin, Midnight siis oli kerrassaan ihana minunkin mielestäni. Se ei ollut mikään suuri ja vaikuttava elokuva, joka herättäisi suuria tunteita ja keskusteluja tai joka muuttaisi maailmaa. Sen sijaan se oli elokuva, joka kosketti ja toi hyvää mieltä. Siinä Pariisi oli niin kaunis, niin kaunis. Se onnistui kertomaan jotain meistä ihmisistä ja maailmasta ja nostalgiasta. Se onnistui naurattamaan ja hieman surettamaan, mutta ennen kaikkea se teki onnelliseksi. Ainakin hetkeksi.

Kuten Allen itsekin jossain haastatteluissa (se oli joku kesän Image, ehkä jopa syyskuun?) totesi, ei hän tee mitään eriskummallisen erikoista, ei mitään suurta taidetta. Mutta minuun hänen tekeleensä uppoavat, paljon paremmin kuin monen tunnin taidepläjäykset, joissa katsellaan avaruutta ja valaita klassisen musiikin säestämänä.

Samaisessa haastattelussa, tai sitten jossain toisessa leffa-arvostelussa sanottiin, että Midnight in Parisin Gilin Pariisi on kuin postikortti: epätodellisen romantisoitu kaupunki, jota ei ole olemassa. Samalla tunsin piston sisälläni, sillä minulle Pariisi on samanlainen. Se on ihana ja idyllinen ja sotkuinen ja ränsistynyt mutta taianomainen. Ja sitähän minä jaksan hehkuttaa, niin ystävilleni kuin kaikille tielleni sattuville. Vaikka nyt elän Pariisissa arkeani, tunnen joka kerta perhosia vatsanpohjassani, kun katson iltaisin parvekkeeltani eteeni aukeavaa, iltavalaistua Pariisia. Voiko tämä olla totta, että minä olen täällä?

Samalla odotan, että jotain satumaista tapahtuu. Että ehkä joku taksi ottaisi minut keskiyöllä kyytiin tuolla Montmartren pikkukujilla ja veisi 20-luvun Pariisiin. Ja hassua kyllä, eräs ilta siellä vaellelessamme törmäsimme vanhoihin hevoskärryihin ja sen harmaantuneeseen kuljettajaan. Harmi vain, ettei kyseessä ollut mikään menneisiin vuosikymmeniin kuljettava vempain, vaan kyseessä oli jotkut kuvaukset. Plaah.

Ja vaikka tiedän, että tämä kaupunki-ihastuminen ja haavemaailmassa eläminen on ihan pöhköä, nautin siitä samalla mielettömästi. Minusta on ihanaa, että olen viime aikoina, ensin muutettuani Turkuun, sitten Strasbourgiin ja nyt Pariisiin, kehittänyt taidon katsoa ja ihailla. Minusta on ihanaa, että voin työ- tai koulumatkalla vain pysähtyä ihailemaan maisemaa ja miettiä, että täällä minä asun, miten ihanaa.

Jos siis haluatte saada osanne tästä Pariisi-fiilistelystäni, käykää katsomassa Midnight in Paris, jos vielä ehtii. Ja fiilistelkää omia kotiseutujanne, ei aina tarvitse mennä muualle nähdäkseen jotain hienoa!

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Vaihdossa

Eläviä kuvia syksylle

Kinokoplan syyssarja alkaa kohta. Sieltä löytyy muutamia jo nähtyjä pätkiä, mutta myös monta sellaista, jotka on aivan pakko käydä katsomassa. Eli täytyyhän se sarjalippu käydä hankkimassa tänäkin vuonna. Viikolla 42 eli viikon päästä sarjakortteja voi ostaa jo TYY:n kansliasta, Bar Kukasta ja Kirjakahvilasta.

Tuossa alla on syyssarjan päivämäärät ja leffat, jos joku ei vielä ole käynyt katsastamassa tarjontaa Kinokoplan omilta sivuilta.

  • 23.10. Boyle: 127 tuntia
  • 30.10. De Palma: Carrie
  • 06.11. Coppola: Somewhere
  • 13.11. Kiarostami: Iltapäivä Toscanassa
  • 20.11. August: Sovinto
  • 27.11. Amalric: Kiertue
  • 04.12. Leigh: Vuosi elämästäni

Leffapäivänä on vieläkin sunnuntai. Ja kello kuudeksi jokainen on jo parantunut lauantain tsembaloista niin hyvin, että pystyy itsensä raahaamaan Humalistonkatu seiskaan. Nähdään siellä!

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat

Suomimuotia ja jazzia

Vielä muisteloita Fin Noirista sunnuntain ratoksi, video löytyi täältä. Naamoja siellä lähinnä vilkkuu (myös joku täältä tuttu!), mutta myös jotain teoksia ja juhlien yleistä tunnelmaa.

Ihanaa sunnuntaita, täällä sataa. Ja sataa. Ja sataa. No, saapa ainakin hyvällä omalla tunnolla viettää laiskaa sunnuntaita ja kääriytyä sohvannurkkaan kissan ja kirjan kanssa.
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Flirttiä, Garderobi, Kaupungilla, Kulttuuri, Maailmalla