Aihearkisto: Haaveita

Vuosi 2012 ja tulevan vuoden suunnitelmat

Vuosi 2012 meni ohi yhdessä hujauksessa, ikään kuin huomaamatta ja salakavalasti. Juurihan Liisa tuli takaisin Suomeen ja me muutimme yhteiseen asuntoon. Mihin se aika hävisi? Ei vain päivä tai kuukausi, vaan kokonainen vuosi. Huh! Seuraavaksi huomaamme, että kymmenen vuotta on mennyt ohi ihan liian nopeasti.

No, koska vuodesta 2012 ei jäänyt juurikaan mitään kummallista käteen (no, onhan ne gradutkin melko tärkeitä..), päätimme panostaa seuraavaan vuoteen. Eihän mennyttä nyt aina kannata taivastella niin paljon, koska taidamme saada siitä tarpeeksi opiskeluidemme kautta. Katse eteenpäin!

Tavallisten liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin liittyvien lupausten lisäksi aiomme vuonna 2013 tutustua moniin uusiin ihmisiin, käyttää jääkaapissa lojuvan tahinitahnan loppuun sekä kölliä sohvalla aina tarpeen niin vaatiessa. Tiina henkilökohtaisesti lupaa saada opintonsa valmiiksi tammikuun aikana sekä hankkia unelmiensa duunipaikan (tai ainakin yrittää tehdä sitä mistä tykkää). Liisa puolestaan aikoo elää säästäväisemmin, saada gradunsa valmiiksi joskus vuonna 2013 ja keksiä uusia seikkailuja, ainakin Turussa ellei jossakin uudessa maassa. Yhdessä aiomme tehdä paljon retkiä, yhden ehkäpä Barcelonaan!

Me aiomme myös olla tänä vuonna ihan yhtä ihania ihmisiä kuin edellisenäkin ja rakastaa kaikkia ystäviämme sekä perheitämme lujasti ja palavasti.

Tiina haluaa antaa Liisalle julkisen kiitoksen kämppiksenä olosta ja erityismaininnan kärsivällisyydestä kaikkina aamuina ja muina kiukutteluhetkinä sekä mekko-ostoksilla. Ja hovikampaajana olet ihan erityisen paras. Liisa taas kiittää Tiinaa myöskin kärsivällisyydestä, erityisesti silloin kun L juoksentelee etsimässä avaimia, kännykkää tai huulirasvaa silloin kun pitäisi olla jo menossa. Tiina on erinomainen, ellei jopa paras kahvinkeittäjä, sohvalla löhöilyseura ja askartelutoveri, vaikka lakanoiden viikkaus ei meiltä edelleenkään suju maailman mallikkaimmin. Viininmaistelu sen sijaan sitäkin paremmin.

Näitä edellisiä aiomme siis harjoitella myös tänä vuonna. Entäs te?

– TIISA (=Liisa ja Tiina)

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Flirttiä, Haaveita, Harmaa arki, Opiskelu

Taiteilijat huomio!


Flirttailevat ja toilettihuolia täynnä olevat tytöt ovat valmistumisen lähestyessä aktivoituneet Turun kulttuurikentällä! Tällä kertaa meillä on omatkin lusikat Olohuone -taidetapahtuman sopassa, joka järjestetään aina kesäkuun alussa. Kaikille ilmainen ja avoin festari tuo taiteen keskelle kaupunkia, ja siitähän me tykkäämme. Nyt Olohuone on julistanut teoshaun käyntiin! Tänä vuonna tapahtuman teemana on meissä paljon herkullisia ideoita herättävä Kielletty/Sallittu. Ensi keväänä ja kesänä aiomme valloittaa Turkua ainakin sissipuutarhoinnin ja ilahduttavien hyvien tekojen merkeissä. Ehkäpä valloitamme myös jokirannan kiitämällä siellä parikuperkeikkoja tehden. Mitäs teillle tulee tästä ohjelmajulistuksesta mieleen?

Olohuone 306,4km2 -kaupunkitaidetapahtuma 5.-8.6.2013 Turussa

Olohuone 306,4 km2 on kaupunkitaidetapahtuma, joka järjestetään vuosittain kesäkuun alussa Turussa. Kaikille avoin ja eri taiteenalat yhdistävä tapahtuma tarjoaa mahdollisuuden kokea taidetta yllättävissä paikoissa ja tilanteissa. Olohuone kannustaa ihmisiä osallistumaan taiteeseen ja näkemään asuinympäristönsä toisin.

Vuoden 2013 tapahtuma hakee teoksia teemalla KIELLETTY/SALLITTU. Teoksesi tulee sijoittua Turkuun. Teos voi olla esimerkiksi paikkaa kommentoiva installaatio, kiertokävely, interventio, kaupunkipeli, performanssiesitys, audiovisuaalinen tuotos tai kaupunkitilaan liittyvä kirjoitus, luento tai työpaja. Etsimme myös teoksia ja esityksiä festivaaliklubeille.

KIELLETTY/SALLITTU

“Saksassa kaikki on kiellettyä, ellei jotain ole erikseen sallittu.

Britanniassa kaikki se, mikä ei ole erikseen kiellettyä, on sallittua.

Ranskassa kaikki on sallittua, vaikka se on kielletty.

Italiassa kaikki on sallittua, varsinkin kun se on kielletty.”

Entä Suomessa? Entä, jos sinä saisit määrittää kielletyn ja sallitun rajat? Minkälainen olisi sinun haaveidesi asuinympäristö, miten ihmiset kohtaisivat ja eläisivät yhdessä?

Näitä kysymyksiä pohditaan vuoden 2013 Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidetapahtumassa. Teoksellasi voit muokata kielletyn ja sallitun rajoja, kyseenalaistaa perinteisiksi koetut säännökset turkulaisessa kaupunkikuvassa ja tuoda palasen yhteistä, parempaa maailmaa Turkuun kesällä 2013.

Lisätietoa tapahtumasta ja teoshaun yksityiskohtaisemmista ohjeista täältä.

Terkuin,
Liisa ja Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haaveita, Kaupungilla, Kulttuuri

Le stage

Pariin otteeseen tänne blogiin on tullut jo kyselyitä Pariisissa tekemästäni työharjoittelusta. Vietin siis lukuvuoden 2010-2011 Strasbourgissa vaihto-oppilaana ja lukuvuosi siellä (kiitos huonon tenttimenestyksen ja uusintatenttien) venyi kesäkuun lopulle. Suomesta töiden etsiminen tuntui toivottomalta – kuka nyt palkkaisi opiskelijalusmun töihin vain heinä- ja elokuuksi, varsinkaan kun kyseinen lusmuilija ei sijaitse edes Suomessa työn haun aikaan eikä pääse mahdollisiin työhaastatteluihin paikan päälle. Ranskassa oleskelustakaan en ollut saanut vielä tarpeeksi, joten aloin kuumeisesti etsiä itselleni kesätöitä Ranskasta. Käänsin cv:ni ranskaksi ja yritin vääntää vielä työhakemuspohjankin samalla kielelle. Lopuksi lähetin ne ranskanserkulleni oikoluettavaksi. Palautuksena sain melkoisen uuteen uskoon muokatun cv:n ja hakemuksen. Aarre on siis joku pedantti ja tehokas kielitaitoinen, joka korjaa vieraskieliset tekstit!

Lähettelin hakemuksia melkoisen ahkerasti ties minne Pariisin Disneylandista Pariisilaisiin hotelleihin ja Suomen Ranskan instituuttiin. Kuten työhaussa turhan usein, vastauksia ei kuulunut, paitsi kunnon suomalaisilta Pariisin Suomen kulttuuri-instituutista. Sekin tosin oli kieltävä: valitettavasti instituutti on kiinni heinä- ja elokuun, kuten monet ranskalaiset jutut tuntevat olevan. Elokuu on siis Ranskassa se varsinainen lomakuukausi, jolloin missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kaikki paikat tuntuvat olevan lomalla eli suljettuina.

Niinpä nöyrryin ja aloin kysellä vanhasta, monikesäisestä työpaikastani työmahdollisuuksia kesäksi, joten lähtö Suomeen oli kuitenkin edessä. Uteliaisuudesta kyselin silti, olisiko Pariisin suomalaisesta kulttuurikeskuksesta joskus mahdollista saada työharjoittelupaikkaa ja ilokseni ystävällinen johtajatar vastasi, että he etsivät par’aikaa harjoittelijaa syksyksi. Niinpä innosta soikeana laitoin hakemukseni sähköpostilla sinne uudestaan ja ilmoitin, että olen tulossa parin viikon päästä Pariisin suunnalle, noin niinkun työhaastattelua ajatellen. Ja niin sitä oltiinkin jo sovittu tapaaminen ja siitä alkoi kihisevän jännittävät pari viikkoa.

Jännitin haastattelua ihan hirvittävästi, sillä oman alan työharjoittelu lempikaupungissani Pariisissa tuntui aivan liian täydelliseltä. Ennen haastattelua olin Pariisissa ranskantätini luona ja hän ja edellä mainittu serkkuni preppasivat minua jännittävää hetkeä varten. Tiesin, että haastattelijani eli instituutin johtaja (kuten suurin osa instituutin työntekijöistä) on suomalainen, mutta arvasin että haastattelussa testattaisiin myös ranskankielen taitojani. Eivätkä ne silloin, vuoden Ranskassa oleskelun jälkeenkään, olleet mielestäni tarpeeksi vakuuttavat.

Harjoittelusta ja preppauksesta huolimatta se työhaastattelun ranskankielinen osuus meni ihan sössöttämiseksi (ranskan puhuminen maanantaiaamuna on tuhoon tuomittu yritys) ja poistuin instituutista hieman masentunein mielin. Itse mahdollinen työpaikka vaikutti täydelliseltä ja samoin sitä ympäröivä latinalainen kortteli, mutta en uskonut saavani paikkaa juuri onnettoman kielitaitoni vuoksi. Silti itse haastattelutilanne oli rento ja mukava.

Mutta siltipä silti muutaman viikon päästä sain sähköpostia, että minut oli valittu Pariisin Suomi-instituutin harjoittelijaksi syksyksi. Ja voi jukranpujut kuinka innoissani olin! Suomeen meno tuntui heti vähemmän kamalalta, kun tiesin pääseväni takaisin Ranskaan ja vieläpä Pariisiin.

Itse harjoittelusta ajattelin kertoa enemmän toisessa postauksessa, jottei tämä mene ihan kamalan pitkäksi (ihan kuin ei olisi jo). Silti vielä pari vinkkiä harjoittelupaikan hakuun ulkomailta:

1. Tee kunnon cv ja virallinen työharjoitteluhakemus ja tarkastuta se jollain mieluiten ranskaa äidinkielenään puhuvalla. Ranskassa on omat tapansa ja kiemuransa esimerkiksi työhakemuksen ja cv:n tekoon ja niitä on vaikea suomalaisena ymmärtää. Ja se virallisuus, huoh!

2. Hae mahdollisimman useita ja monenlaisia paikkoja. Saat kokemusta hakemusten tekemisestä ja mahdollisista työhaastatteluista, vaikka itse paikka ei sitten nappaisikaan. Kannattaa muuten huomata, että ranskalaiset tuntuvat joissain asioissa elävän vielä kivikaudella ja sähköpostin sijaan tavallinen etanaposti ja puhelin voi olla kova sana.

3. Osoita kiinnostuksesi ja kysele ja soittele rohkeasti perään, jos hakemastasi paikasta ei kuulu tai he lähettävät kieltävän vastauksen. Sinulle saattaakin löytyä jotain muuta jonakin toisena ajankohtana, jos osoitat olevasi innostunut.

Tällaista tuli mieleen täällä. Kohta lisää juttua vielä itse työskentelystä ulkomailla ja vieläpä oman alan töissä! Sitä odotellessa kannattaa lukea Lauran kirjoittamat monipuolisemmat ja paremmat vinkit työnhausta ulkomaille!

Onnea ja rohkeutta vaan matkaan!
Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haaveita, Harmaa arki, Maailmalla, Opiskelu

Pariisin kevät

Käväisin viikko sitten pikaisesti Pariisissa. Siellä oli ensimmäisinä päivinä reilut parikymmentäastetta lämmintä ja myöhemminkin tarkeni ballerinatossuissa. Aurinko paistoi ja paahtoi yhtä harmaampaa päivää lukuunottamatta. Ruoho oli jo vihreää ja puissa lehdet. Kirsikkapuut ja magnoliat kukkivat.

Voitte vain arvata kuinka paljon harmitti laskeutua Helsinki-Vantaalle, kun lentokapteeni ilmoitti että uutta lunta on tullut ainakin kymmenisen senttiä ja lentokoneen ikkunasta näkyi talvi. Takatalvi tuntui kamalalta, kun oli jo hetkeksi päässyt vaihtamaan saappaat avokkaisiin ja lueskelemaan pihalle lyhythihaisessa paidassa. Minä suorastaan kihisin kiukusta.

Onneksi Turussa sentään paistoi aurinko eikä ollut niin paljoa lunta kuin Helsingin suunnalla.

Kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Mutta voi kuinka minä ikävöinkään Keski-Euroopan pitkää kevättä, jolloin siitä ehtii nauttiakin. Täällä Suomessa se tuntuu menevän vain niin hujauksessa. Kohta on jo kesä.

– Liisa

5 kommenttia

Kategoria(t): Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Reissussa

Lisää ponitaloja?

Muistatteko kun lapsena sai lahjaksi aivan liian usein tylsiä lahjoja? Pehmeitä paketteja ei edes jaksanut avata, jos ensimmäisestä kovasta paketista löytyi esimerkiksi ponitalo (oi kyllä, toivoin sitä monta vuotta ja sitten eräänä jouluna sain sen). Ihmettelin aina, miksi joulupukki tuo minulle viisisataa paria villasukkia, vaikka en maininnut sukan sukkaa kirjeessäni pukille.

Olen melkoisen tuohtunut siitä, miten minusta on tullut se täti, joka ostaa vain tylsiä lahjoja. Mietin aina ostaessani kummilapsilleni lahjoja, että ne olisivat jotenkin kehittäviä tai niistä olisi jotain hyötyä myös vanhemmille. Useimpina jouluina olen ostanut kaikille kummituslapsosille kirjoja, koska rakastan niitä itse ja myhäilisin tyytyväisenä, jos minun paketit olisivat kaikki kirjoja. En ehkä ole tajunnut sitä, että läheskään kaikki lapset eivät hypi riemustaan saadessaan kirjan.

Nykyään arvostan suuresti käytännöllisiä lahjoja, koska usein ne jäävät vähävaraiselta (köyhä on kuulemma haukkumasana) opiskelijalta hankkimatta. Toisaalta arvostan myös sellaisia hemmottelulahjoja, jotka eivät myöskään ole opiskelijabudjetin hankintalistan kärkipäässä. Lapsena arvostin kuitenkin eniten niitä leluja, jotka ehkä unohtuivat seuraavaan jouluun mennessä, mutta tekivät jouluaatosta aivan erityisen päivän. Miksi sitten ostan lapsille jotain muuta? Jos sinut on huijattu uskomaan joulupukkiin, eikö olisi vain reilua, että uskoisit myös siihen, että pukki on tosissaan lukenut lähettämäsi kirjeen.

Jos joulu on riemun juhla ja lapset riemastuvat kaiken maailman ponitaloista, niin miksi minun täytyy pilata kaikki ostamalla jotain kehittävää. Tänä vuonna päätin hankkia tuntemilleni lahjottaville lapsille jotain sellaista, josta he riemastuvat. Eiköhän ne lapset pärjää edes yhden joulun ilman minun antamiani kirjoja.

Seuraavasta joulusta en kuitenkaan lupaa vielä mitään!

Toivottavasti kenenkään ei enää tarvitse raahautua jouluostoksille. Tiedän tarkalleen kuinka kammottavaa on paniikissa ja ruuhkassa yrittää keksiä lahjoja – varsinkin, jos on päättänyt että lahjan on oltava esimerkiksi lasta jollakin tapaa kehittävä.

Stressitöntä joulunodotusta!

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haaveita

Täydellistä kiirettä

Hei ystävät ja pahoittelut radiohiljaisuudesta. Elämä, ihanan mielenkiintoinen työ, uudet ja vanhat ystävät, Pariisin hulina ja vilinä sekä viikonloppu Strasbourgissa ovat vieneet mennessään. Hinku kirjoittaa kuulumisia ja mietteitä on ollut kova, mutta aikaa istua koneen äärelle ei ole oikein löytynyt. Ja toisaalta, mitäpä sitä koneen ääressä istumaankaan jos voi nauttia Pariisista!

Mutta hengissä siis ollaan. Elämä täällä on edelleenkin niin henkeäsalpaavan täydellistä, etten osaa sitä kuvailla. Vaikka aamuruuhkat metrossa ja joka päivä kuudenteen kerrokseen kipuaminen joskus rassaavat, en vaihtaisi tätä aikaa mihinkään. Olen viime aikoina saanut nauttia rakkaan ystävän vierailusta ja päättömästä hulluttelusta, tutustunut uusiin ihmisiin (ranskalaisiin, marokkolaisiin, espanjalaisiin ja suomalaisiin ja ties kehen) ja kulkenut Pariisin kaduilla. Ehdinpä käydä Strasbourgissakin tervehtimässä sitä kaunista ja niin erilaista kaupunkia sekä ystäviä siellä. Taskussa on monia muistoja ja hupaisia kertomuksia, yritän ehtiä kirjoittaa niistä lähiaikoina.

Mutta nyt täytyy taas rientää, lauantaiaamuna on nimittäin lähtö kohti Berliiniä! Onneksi huomenna on Armistice eli pyhäpäivä täällä päin, joten ehdin ehkä pakata ja tehdä ystävän kanssa hieman matkasuunnitelmiakin. Toivottavasti myös pesukoneessa pyörivät pyykit ehtivät kuivua sen aikana!

Palataan siis ensi viikolla toivottavasti uusien kertomusten kera.
Nauttikaa tekin ihanat viikonlopusta!

Terkuin
Ikionnellinen Liisa

1 kommentti

Kategoria(t): Flirttiä, Haaveita, Harmaa arki, Maailmalla, Vaihdossa

Minuit à Paris

Kävin jo takana olevan kesän alussa, vielä Strasbourgissa ollessani (voi kuinka kauan siitä tuntuu olevankaan) katsomassa Woody Allenin uusimman tuotoksen, Midnight in Paris -pätkän. Säntäsimme ystävieni kanssa elokuvateatteriin hieman kiireessä ja muistaakseni juorusimme kiivaasti viime aikojen tapahtumista elokuvan alkuteksteihin saakka. Parin tunnin päästä elokuvateatterista poistui joukko onnellisia, typerän näköistä hymyä hymyileviä ihmisiä ja kolme tyttöä, jotka pystyivät hokemaan vain oih miten ihanaa.

Niin, Midnight siis oli kerrassaan ihana minunkin mielestäni. Se ei ollut mikään suuri ja vaikuttava elokuva, joka herättäisi suuria tunteita ja keskusteluja tai joka muuttaisi maailmaa. Sen sijaan se oli elokuva, joka kosketti ja toi hyvää mieltä. Siinä Pariisi oli niin kaunis, niin kaunis. Se onnistui kertomaan jotain meistä ihmisistä ja maailmasta ja nostalgiasta. Se onnistui naurattamaan ja hieman surettamaan, mutta ennen kaikkea se teki onnelliseksi. Ainakin hetkeksi.

Kuten Allen itsekin jossain haastatteluissa (se oli joku kesän Image, ehkä jopa syyskuun?) totesi, ei hän tee mitään eriskummallisen erikoista, ei mitään suurta taidetta. Mutta minuun hänen tekeleensä uppoavat, paljon paremmin kuin monen tunnin taidepläjäykset, joissa katsellaan avaruutta ja valaita klassisen musiikin säestämänä.

Samaisessa haastattelussa, tai sitten jossain toisessa leffa-arvostelussa sanottiin, että Midnight in Parisin Gilin Pariisi on kuin postikortti: epätodellisen romantisoitu kaupunki, jota ei ole olemassa. Samalla tunsin piston sisälläni, sillä minulle Pariisi on samanlainen. Se on ihana ja idyllinen ja sotkuinen ja ränsistynyt mutta taianomainen. Ja sitähän minä jaksan hehkuttaa, niin ystävilleni kuin kaikille tielleni sattuville. Vaikka nyt elän Pariisissa arkeani, tunnen joka kerta perhosia vatsanpohjassani, kun katson iltaisin parvekkeeltani eteeni aukeavaa, iltavalaistua Pariisia. Voiko tämä olla totta, että minä olen täällä?

Samalla odotan, että jotain satumaista tapahtuu. Että ehkä joku taksi ottaisi minut keskiyöllä kyytiin tuolla Montmartren pikkukujilla ja veisi 20-luvun Pariisiin. Ja hassua kyllä, eräs ilta siellä vaellelessamme törmäsimme vanhoihin hevoskärryihin ja sen harmaantuneeseen kuljettajaan. Harmi vain, ettei kyseessä ollut mikään menneisiin vuosikymmeniin kuljettava vempain, vaan kyseessä oli jotkut kuvaukset. Plaah.

Ja vaikka tiedän, että tämä kaupunki-ihastuminen ja haavemaailmassa eläminen on ihan pöhköä, nautin siitä samalla mielettömästi. Minusta on ihanaa, että olen viime aikoina, ensin muutettuani Turkuun, sitten Strasbourgiin ja nyt Pariisiin, kehittänyt taidon katsoa ja ihailla. Minusta on ihanaa, että voin työ- tai koulumatkalla vain pysähtyä ihailemaan maisemaa ja miettiä, että täällä minä asun, miten ihanaa.

Jos siis haluatte saada osanne tästä Pariisi-fiilistelystäni, käykää katsomassa Midnight in Paris, jos vielä ehtii. Ja fiilistelkää omia kotiseutujanne, ei aina tarvitse mennä muualle nähdäkseen jotain hienoa!

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Vaihdossa