Aihearkisto: Karvakorvat

Kiitos kaikuu kylänraitilla

Olipahan sunnuntai! Toiset ehkä ovat tänään nauttineet nätistä ilmasta, jotkut mahdollisesti käpertyneet sohvalle. Minä taas seisoin monta tuntia tähystellen korkealle puuhun. En tavoitellut mitään suuria unelmia, vaan konkreettisesti niska krampissa tuijottelin puuhun karannutta kissaani.

Olin viikonlopun vierailulla maalla, jossa tarkoitukseni oli parantua ikävästä ja ärhäkästä flunssasta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun naapuri ilmoitti Sintin olevan puussa yli kymmenen metrin korkeudella. Tikapuut, yhteen poratut laudat, silakka, huutelu, maanittelu ja odottelu olivat turhaa. Kissa pysyi puussa eikä näyttänyt osaavan tulla alas. Tai ehkä kissan puuhun ajanut koira kalvoi vielä kattisen mieltä.

No, tarkoitukseni ei ole jauhaa tästä kissa puussa -tapauksesta. Sintti ei ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään karvakorva, joka kiipeää liian korkealle uskaltaakseen tulla alas. Hienointa – ja kirjoituksen arvoista – tässä tapahtumassa oli se, miten siellä puun alla seisoskeli vuorotellen koko kylä. Eikä ihmiset siellä vain uteliaisuudesta olleet, vaikka tuollainen tapahtuma olisikin oivaa vaihtelua arkeen kylässä, jossa ei todellakaan koskaan tapahdu mitään. Sinne kannettiin vuorotellen eri naapurien tikapuita, koska aina jollain oli pidemmät. Lopulta soitettiin sille naapurille, joka ei vielä ollut paikalla, ja pyydettiin niitä kylän pisimpiä tikkaita. Tätä ennen joku oli hakenut pakkasestaan silakkaa, oltiin rakennettu pitkä lautasilta, jonka avulla kissa (niin halutessaan) olisi päässyt maankamaralle.

Kyläyhteisöllisyys on yksi asia, jota olen ikävöinyt kaupunkiasumisessa. Eihän se aina mukavaa ole, että jokainen tietää sinun asiasi, vaikka itse et niitä tietäisikään. Toisaalta aina apua tarvittaessa voi luottaa siihen, että sitä saa. Ja tämä apu ei vaadi kuin puhelinsoiton yhdelle henkilölle (tässä kylässä oikeastaan huuto kuusiaidan toiselle puolelle riittää) ja seuraavaksi apua on antamassa iso joukko.

Ihanaa!

Älkäähän kaikki pikkuruiset kylät kuihtuko. Aion palata joskus kunhan olen viettänyt tarpeeksi aikaa paikoissa, joissa tapahtuu jotain. Onpahan sitten ainakin niitä omia muistoja, joita muistella siellä kylän perukoilla, jos nyt joka päivä ei satu törmäämään yhteenkään ihmiseen.

– Tiina

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Karvakorvat

Katti ikkunassa

Kuvat Aino Karvo

Näin perjantaiaamuna ei ole oikein mitään tähdellistä sanottavaa, joten ajattelin ilahduttaa ihmisiä olohuoneen ikkunastani avautuvalla näkymällä. Sacré-Coeurin lisäksi siellä nimittäin usee näkyy soma kissa, joka aiheuttaa tälle tytölle pieniä sydämentykytyksiä tarkastellessaan maailmaa ohuella ikkunalaudalla. Yhtenä iltana se jopa vilahti parvekkeeni ohi ränniä pitkin. Toivottavasti pikkuinen ei menetä tasapainoaan eikä tipu!

Kissan kanssa asustelee eräs vähän hampuusin näköinen vanha setä, joka näkyy usein ikkunassa tukka pystyssä valkoisessa verkkopaidassaan (tai ilman paitaa). Paikallinen Turhapuro siis, ei lainkaan niin soma näky kuin kattinsa.

Mukavaa perjantaita kaikille!

Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Karvakorvat, Koti, Maailmalla

Piristystä pienistä otuksista

Synkimmänkin päivän pelastavat eläinvauvat. Tämän kammottavan tenttitiistain piristyksenä toimi valokuvat viikonlopulta, jotka vilisivät pieniä otuksia. Viikonloppuna nimittäin rakas isukkini tuli kyläilemään Strasbourgiin ja vaeltelimme pitkin kaupunkia, hieman turisteeraten, harjoitellen valokuvausta ja jutellen. Oli ihan hassua, kun täällä urbaanissa ympäristössä olo oli kuin luontoillassa, kun vastaan mitä söpömpiä lintuja ja eläimiä poikasineen. Haikarat tosin on bongattu ihan Orangerien puistosta, jossa pääsi sentään luonnon tunnelmaan. Eilen tosin bongasimme ystävieni kanssa jokirannassa istuskellessamme myös rottia, jotka eivät ole ihan niin suloisia. Tunnistimme ne tosin rotiksi vasta sen jälkeen kun olin ensin innosta soikeana lähtenyt lässyttäen pomppimaan niitä kohti, luullen niitä rämemajavan poikasiksi.

Neuvostoliiton sosiaalihistorian kauheudet ja tenttiahdistuskin unohtuu kun löytää itsensä aamulla lässyttämästä tietokoneen kuvaruudulla oleville otuksille. Sellaista täällä siis tänään.

Niin että paitsi, se itse tämän päiväinen uusintatentti! Menin iltapäivällä yliopistolle siihen aikaan kun uusinnan oli ilmoitettu olevan. Eräs herra päästi meidän hermostuneet ja epätoivoa tihkuvat opiskelijat luokkaan ja alkoi kysellä että mitäs tenttejä me olemmekaan tekemässä. Eräs tyttö sai omansa, mutta me jotka sitä hemmetin Neuvostoliiton sosiaalihistoriaa olimme tulleet tekemään emme saaneetkaan kysymyksiä. Kävi nimittäin ilmi, että proffamme on matkalla Venäjällä (bien sûr!) eikä hän ollut jättänyt ennen lähtöään uusintatenttien kysymyksiä. Eikä häntä tietenkään ole saatu sieltä rakkaasta Itänaapuristamme kiinni millään. Meillä ei siis ollutkaan tenttiä enkä tiedä onko sitä tulossakaan. Parastahan tässä on se, että kyseinen professori on Strasbourgin yliopiston historian laitoksen kandintutkintoa tekevien opiskelijoiden vastuuproffa. Ja minun syksyinen kurssista läpipääseminen jäi kiinni puolesta pisteestä. Nyt aion vaatia tomerasti niitä kurssista saatavia kuutta opintopistettä ja läpipääsyä vaikka mikä olisi, ei tällainen peli vetele. Incroyable, ja niin ranskalaista, puhisivat ranskalaiset opiskelijatoverinikin.

Onneksi on siis olemassa eläinpentuja. Ja onneksi päivä sai myös paremman käänteen, kun kotona odotti hyvät uutiset, joista myöhemmin lisää, ja muutaman tunnin päästä kylään saapuu Ranskantäti.

Kyllä tämä tästä siis, mukavaa tiistai-iltaa teillekin ja terkkuja Strasbourgin eläimiltä!
– Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Karvakorvat, Kaupungilla, Opiskelu, Vaihdossa

Adieu, Bois le Roi

Edellisen, mukavasti pidennetyn viikonlopun vietin Pariisissa ja Bois le Roin -kylässä. Rapsuttelin kissoja, hupsuttelin tädin kanssa, katsoin elokuvia, lojuin polttavassa auringossa ja yritin lukea Neuvostoliiton sosiaalihistoriaa. Kastelin tarmokkaasti kuivuudesta kärsivää tädin puutarhaa pienen, kaksivuotiaan kolmikielisen serkuntyttöni kanssa. Kävin torilla sunnuntaiaamuna ja hullaannuin ostamaan kasapäin marjoja ja hedelmiä ja juustoja. Voi kun täällä Strasbourgissakin olisi tori jossain kävelyetäisyydellä!

Nyt täällä Ranskanmaalla eletään tarkalleen viimeisiä viikkoja. Niitä on jäljellä kolme. Seuraavat kolme viikkoa siis ovat täynnä viime hetken vierailijoita, vikoja tenttejä, pakkaamista ja haikeutta. Haikeaa vaeltelua kaupungilla niillä lempipaikoilla. Ihmettelyä siitä miä kaikkea on jäänytkään tekemättä ja kokematta. Haikeaa oleilua niiden rakkaiksi tulleiden ihmisten kanssa.

Jäähyväisiä.
Ja jäähyväiset ovat kamalia.

Nyt siis jätin jäähyväiset tädin asuttamalle kylälle, tädin kissoille ja serkkuni perheelle. Mutta onneksi sinne pääse aina takaisin. Ei vaan enää niin helposti. Enää en voi hypätä junaan ja olla reilun kahden tunnin päästä Pariisissa. Sen sijaan täytyy ostaa lentoliput, säästää ja suunnitella. Hmmph.

Voi miksi kaikki hyvä loppuu aikanaan?
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Karvakorvat, Maailmalla, Vaihdossa

Huoleton sunnuntai

Hehei, minulta on jäänyt kertomatta, että olen saanut tällaisen karvakorvan hoitooni viikoksi. Penni on toiminut koko vaihtoaikani lohduttajana Sintti-ikävän yllättäessä ja hyvin onkin tämän vastuullisen tehtävän hoitanut. Nyt Penni on jo ollut muutaman päivän vieraanamme ja vallan mainiosti kaikki on sujunut. Vähän minua alussa jännitti, miten pärjään, koska minulla ei ole koskaan ollut koiraa eikä myöskään aavistusta siitä, mitä koirien kanssa kuuluu tehdä.

Pennillä tuntuu kaikki olevan hyvin, kunhan saa makoilla laiskana jonkun sängyssä. Silloin ei vaivaa rappukäytävästä kuuluvat äänet tahi ikuinen nälkä. Tosin omistaja saattaa hieman joutua kouluttamaan koiraansa uudestaan siihen, että sänkyyn ei kuulu hypätä heti kun silmä välttää. Mutta kuka nyt voisi vastustaa noita anovia silmiä. Olen ihan varma, että termi koiranpentukatse on saanut alkunsa Pennistä.

Ottakaahan oppia Pennin huolettomuudesta ja laiskotelkaa koko päivä (minä teen rästiinjääneitä esseitä)!

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Karvakorvat

Sveitsiläisiä eläimiä!

Nyt kun me viiletämme itse jossakin Lissabonin lumoavilla pikkukujilla, on hyvä raportoida edellisestä vierailukohteesta. Viime viikonloppuna Liisa ja seuralaiset vierailivat Sveitsin puolella Baselissa, josta tarmokkaina etsimme myös eläintarhan. Innostus Baselin eläintarhaa kohtaan syntyi, kun vierailimme lauantaina Strasbourgin Orangerien puistossa asustelevien flamingojen luona. Jännittäviä eläimiä!

Strasbourgin flamingoja tutkiskellessamme innostuimme luonnon ihmeellisyyksistä ja yritimme lauantai-iltana selvittää flamingojen kummallisuuksia. Vaaleanpunaisen värin syyksi ilmeni joku katkaravuista saatava aines. Sen sijaan flamingon kaulan rakenne ei selvinnyt: onko se kummallinen putkilo pelkkää lihasta, vai onko siellä rankakin? Miten se taipuu niin paljon ja hassuihin muotoihin? Entä miksi ihmeessä ne seisoskelevat niin paljon yhdellä jalalla?

Lisää flamingoja löytyi siis Baselistakin, mutta löytyipä sieltä kaikkea muutakin. Kuten ihmeellisiä kaloja ja korallimatoja sekä vaaniva alligaattorikrokotiili.

Eläinten olot eläintarhoissa aina mietityttävät. Joidenkin otusten pienistä tiloista tulee surku ja paha mieli. Baselissa varsin monella elukalla tuntui olevan pienet tilat, jotka johtuivat varmaankin käynnissä olevasta remontista. Jotkut eläimet taas, kuten yliaktiivisen oloiset pingviinit touhottivat iloisen oloisina menemään pienistä tiloista huolimatta. Pitäiskö niitä eläintarhoja sitten boikotoida vai ei, en tiedä.

Sateisena päivänä monet eläimet olivat sateensuojassa, mutta tulihan sitä silti nähtyä kaikenlaista – jopa muutamia eläimiä joita en ole aiemmin lainkaan nähnyt! Virtahevot olivat valtavan suuria ja niiden pieni kolmikuukautinen poikanen valtavan suloinen. Sarvikuonot olivat hyvin muinaisen näköisiä ja vähän ressukan oloisia pienissä karsinoissaan, mutta onneksi ne päästettiin ulkoilemaan. Kirahvit olivat puolestaan hurjan korkeita ja urosleijona oli suloinen ottaessaan päivätorkkuja naama rutussa. Erityistä ihastusta ja jännitystä herätti äitikenguru, jonka vatsapussista törrötti pieni (tai no ei niin pienikään) jalka ja hetken ajan söpö kengurunpoikasen pää. Se taas sai meidät pohtimaan kengurun anatomiaa, sillä jotenkin olimme kuvitelleen kengurun pussin enemmän taskumakseksi. Millainen se mahapussi on sisältä? Ja miten se poikanen pääsee sinne?

Voi ihmeellinen luonto! Mihinköhän me törmäämme Lissabonissa?
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Karvakorvat, Kaupungilla, Maailmalla

Kuninkaan metsässä

Blogissa on ollut viime aikoina hyvin hiljaista ainakin minun osaltani: joulun aluskiireet, joululoma Suomessa ja paluu Strasbourgiin, tentit ja esseen deadlinet sekä yllättävä sairastuminen kaupan päälle ovat pitäneet minut poissa. Onneksi kaikkien kiireiden ja kipeilyjen päälle sain nauttia jostain mukavastakin. Ensiksi pakenin sairastamaan ja kirjoittamaan ranskankielistä kirja-arvostelua tuttuun turvapaikkaani Ranskantädin ja kissojen luo. Turvapaikka sijaitsee siis Pariisin kupeessa, pienessä Bois-le-Roin kylässä.

Turvapaikka Kuninkaan metsässä on oikeastaan aika täydellinen: sieltä pääsee reilussa puolessa tunnissa Pariisin hulinaan, mutta sijaitsee rauhaisalla maaseudulla. Idyllinen kylä ei olekaan niin pieni kuin se antaa ymmärtää, vaan kylästä löytyy kaikki tarpeellinen lihakaupasta leipuriin ja ravintoloihin ja supermarketteihin. Toisaalta siellä riittää myös pällisteltävää, nimittäin kylän vieressä kulkevan Seinen rannalta löytyy uskomattoman kauniita ikivanhoja, jopa 1500-luvulta peräisin olevia taloja, tai pitäisikö sanoa pienoislinnoja.

Sen lisäksi turvapaikasta löytyy siis täti, joka tarvittaessa kantaa apteekista lääkkeitä ja silittää päätä, tekee herkullista ruokaa ja oikolukee onnettomat ranskankieliset esseenviritelmät. Niin ja kissoja, yleensä paikalla on niitä kaksi, joskus jopa neljä, kun Ranskanserkkuni perheen kissat tulevat hoitoon. Ja ne kaikki rakastavat rapsutusta ja tunkevat tarmokkaasti syliin lohduttamaan tai lohdutettavaksi. Tällä kertaa Ranskantädin luona oli vierailulla myös Äitirakas, jolta sai myös sympatiaa ja hoivaa ja kannustusta. Ihanaa kun välillä saa heittäytyä ihan kakaraksi!

Kiroilusta, niiskutuksesta, kitinästä ja aivastelusta huolimatta viime viikot eivät siis ole olleet suoranaista kärsimystä. Ne olivat kyllä ähinää ja naputtamista tietokoneen äärellä ja nyyhkimistä Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan tekemiä kansanmurhia käsittelevien kirjojen ääressä. Sen lisäksi ne olivat kuitenkin myös herkuttelua, kissojen rapsuttelua, laiskoja iltapäivän kävelyretkiä kylässä ja innostusta tulevasta keväästä. Niin, täällä on jo ihan keväistä ja auringonpaistetta, mutta se on vähän huijausta. Ulkona on nimittäin kylmä, eikä ballerinatossujen kaivaminen kaapista ollut vielä fiksu juttu.

Edellisenä viikonloppuna ja tällä viikolla Tiinan ihana seura ilahdutti Strasbourgiin paluuta. Siitä seurasi vielä enemmän herkuttelua ja päämäärätöntä vaeltelua, mutta tarinoita siitä seuraa myöhemmin. Nyt paluu arkeen, tällä viikolla nimittäin alkoivat taas luennot ja tänä keväänä joudun istumaan kolmena aamuna luennoilla kahdeksalta. Hyi yäk.

Nyt alkaa siis arki, uusi vuosi ja uudet kujeet. Täällä ehkä vähän myöhässä kuin siellä, mutta alkaa kuitenkin!

– Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Harmaa arki, Karvakorvat, Kaupungilla, Maailmalla, Opiskelu