Aihearkisto: Kirjat

Pariisissa kukat vielä kukkivat

Reilu viikko sitten karkasin myöhästyneelle kesälomalle Pariisiin. Ja sain kuin sainkin melkein kesän takaisin. Ranskanmaalle saapumiseni kunniaksi sateet loppuivat sielläkin ja melkein koko loman aurinko paistoi.


Jälleen vaeltelin Pariisin kaduilla. Herkuttelin, viinillä ja juustolla ja hedelmillä ja kaikella. Nauroin. Takeltelin ranskan kielellä. Halailin ja suukottelin. Vaeltelin museoissa ja mielenkiintoisissa näyttelyissä. Join parasta kaakaota koskaan.

Toki myös kiroilin taas ranskalaisten epäkäytännöllisyyttä, aina liian pian loppuvia rahoja ja aina liian painavia laukkujani, mutta ne ovat sivuseikkoja. Tuli taas kaipuu sinne, Pariisiin. Tai yleensäkin Ranska kelpaisi.


Matkalukemisenani oli muun muassa Riikka Pulkkisen Vieras, jota Tiinakin oli kovasti odottanut. Ja se sopi matkalukemiseksi mainiosti, romaani muukalaisuudesta. Koin oivalluksia, kun romaanin päähenkilön äiti totesi, että vieras meissä on aarre jota pitäisi vaalea. Että jokaisen meistä tulisi kantaa muukalaisuutta sisällään, kokea silloin tällöin olevansa vähemmistöä. Se minua ehkä siellä jossakin osaltaan kiehtoo, vieraus. Kun tavallaan kuuluu joukkoon, mutta ei ihan kuitenkaan.

– Liisa

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Kirjat, Maailmalla, Reissussa

Vieras

Riikka Pulkkisen uusin romaani Vieras on tullut kirjakauppoihin. Minun oli aivan pakko käydä hakemassa teos omaan kirjahyllyyni, koska hänen edelliset kirjansa ovat kolahtaneet niin syvälle. Ja kirjailijasta on tullut idolini. Luin uudesta Oliviasta Pulkkisesta tehdyn haastattelun, jonka jälkeen oivalsin, että Pulkkinen on aivan kuin seestyneempi minä.

Hän on elämässään paininut samankaltaisten ajatusten parissa, mutta nykyään kirjailijattaresta näytti huokuvan ainakin tämän haastattelun perusteella rauha ja usko itseensä sekä tekemisiinsä. Uskomaton nainen! Ja vielä nättikin kaupan päälle.

No, takaisin teoksen ostamispäätökseen. Hankin kirjan, koska minusta on tuntunut jo pitkään, että en ole lukenut juurikaan hyviä kirjoja. Kaikessa lukemassani on ollut jotain vikaa eikä lukeminen ole antanut enää samaa tunnetta kuin aiemmin. Olen ehkä saanut jonkinlaisen ähkyn kaikista kirjoista ja lehdistä. Luotan Pulkkisen uusimman tasoittavan tämän ähkyn! Jos se ei sitä tee, niin olen pulassa!

– Tiina

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjat

Turussa tapahtuu

Hei, täällä Turun seudulla tapahtuu taas kaikkea kivaa. Ja tällä kertaa ehdin itsekin osallistua tempauksiin, yleensä olen ollut töissä tai muuten vaan niin koomassa etten ole tajunnut tapahtumia.

Lauantaina vietetään ravintolapäivää, ja monenmoista ravintolaa näytti listassa jo olevan. Käypä kurkkaamassa täältä, jos jokin menu kiinnostaisi. Itse pohdin vielä afrikkalaisen katukeittiö Taf Tafin ja swazimaalaisia mausteita käyttävän Yebo Kitchenin välillä. Jälkkäriksi haluaisin Tuhansien tarinoiden kahvilan tuotoksia ja tietysti myös niitä tarinoita! Aurajokirannassa rullaluistelevat cupcakesmyyjät on pakko ainakin nähdä. On siellä paljon muutakin herkulliselta kuulostavaa, käykääpä katsastamassa tarjonta.

Huomenna (tai siis toukokuun loppuun asti) Forssassa on Kirjalöytö Outlet eli kuukauden kestävä tapahtuma, jossa myydään kirjoja jättimäisessä hallissa huokeaan hintaan. Yli kolmekymmentä kustantajaa on edustettuina Finlaysonin Kutomon entisessä painohallissa. Meitä on lähdössä Forssaan sellainen kirjanrakastajista koostuva kopla, että oikein jännittää, mahdetaanko jaksaa kantaa opukset kotiin asti. Huhhei!

– Tiina

2 kommenttia

Kategoria(t): Herkuttelu, Kaupungilla, Kirjat

Miksiköhän meillä ei ole pyöreää pöytää?

Onpahan taas kulunut aikaa siitä, kun tässä blogissa on viimeksi kirjoitettu jotain kirjoista. Outoa, koska ne kuuluvat tiukasti arkeemme, ja niistä keskustellaan paljon pyöreän pöydän ääressä (ritarit tosin puuttuvat ja pöytäkin on oikeasti neliskulmainen, rohkeus ja eläytyminen on sitäkin korkeammalla). Aika tälle postaukselle on sikäli otollinen, koska minun pitäisi kirjoittaa gradua. Kiireellisesti. Tuntuu siis oikealta kirjoittaa edes jotain.

Taidanpa kertoa samalla kahdesta viimeksi lukemastani opuksesta. Kirjan ja ruusun päivänä oli ainoa mahdollisuus ostaa Tuomas Kyrön Miniä. Hätäännyin hirveästi ja kävin tietenkin ostamassa jotain, jotta saisin myös Miniän hyllyyni. Oiva mainoskikka siis, toimii! Muutamassakin blogissa on lähiaikoina kirjoiteltu Kyrön teoksista ja menestyksestä. Itse olen lukenut vain Mielensäpahoittajan ja nyt Miniän, mutta taidan pitää taukoa, ennen kuin taas alan pahoittamaan mieltäni. Vaikka Kyrö onkin erinomainen kirjoittaja ja näkemyksineen hauskasti horjuttaa nykyajan ajatuksia, niin liika on liikaa. Välillä. Odotan innolla sitä, että Kyrö suuntaisi terävän kritiikkinsä jossain vaiheessa toisaalle, tai ainakin uudistaisi sen muotoa jotenkin. Jos Miniän saatte jostain käsiinne, niin lukekaa se ihmeessä. Voi olla, että minä vaan kyllästyn nopeasti.

Toinen hiljattain lukemani kirja on Panu Rajalan kirjoittama elämänkerta Aila Meriluodosta. Lasinkirkas, hullunrohkea päätyi yöpöydälleni Liisan tädiltä (kiitos Maija!), ja hyvä niin. Itse en olisi tarttunut ensimmäisenä Rajalan teoksiin. Olen jostain syystä kehittänyt jotain ennakkoluuloja kyseistä herraa ja hänen kirjoittamista kohtaan, mutta ne kaikkoivat muutaman ensimmäisen sivun jälkeen. Suosittelen tätä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta, vahvoista naisista, Suomen kulttuurihistoriasta tai ylipäätään kaikille, jotka arvostavat todenmukaista tarinaa elämästä.

Kirjassa yhdistyy hienosti elämän kiemurat ja niistä kumpuavat runot. On uskomatonta lukea miten arkipäiväisistä asioista runo voi syntyä. Ja toisaalta myös suurista asioista. Sellaisista, jotka eivät suoraan välity lukijalle ilman taustatietoa. Suosittelen!

 

– Tiina

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjat

Kaksi tarinaa vaietusta vainosta

Katsoin eilen leffan nimeltä Pariisin vainotut, joka oli todella järkyttävä ja ahdistava. Elokuva kertoo Ranskan synkästä salaisuudesta, siitä miten heinäkuun 16. päivänä 1942 ranskalaiset poliisit keräsivät 13 000 juutalaista – lapsista vanhuksiin – Pariisin velodromille, josta heidät lähetettiin keskitysleireillä. Stadionilla odottavat juutalaiset olivat ilman vettä, ruokaa, lääkkeitä ja kunnollisia saniteettitiloja.

Ja tästä kaikki vasta alkaa. Elokuva perustuu tämän kaiken kokeneen Joseph Weismannin tarinaan, joka oli 11-vuotias ratsian aikaan. Kaikki se oli siis totta! Vaikka kuinka yritin leffan aikana vakuutella itselleni, että tämä on vain elokuvaa, en voinut lohduttautua sillä, koska se ei ollut vain elokuvaa.

Tämä elokuva muistutti minua kesällä lukemastani kirjasta, Tatiana de Rosnayn Avaimesta. Avain-romaanissa 10-vuotias Sarah piilottaa pikkuveljensä kaappiin poliisien tullessa hakemaan heitä keskellä yötä vuonna 1942. Pikkuveli jäi lukkojen taakse, koska Sarah ei päässyt ikinä hakemaan häntä, koska hänet lähetettiin Auschwitchiin. Kirjassa näitä menneisyyden tapahtumia tarkastellaan 2000-luvun toimittajan silmien kautta. Hänen tutkiessaan asioita hän törmää vaiettuihin ja peiteltyihin salaisuuksiin.

Avain ja Pariisin vainotut ovat aivan kauhistuttavaa luettavaa ja katsottavaa. En tiedä, onko järkyttävämpää se, että näin on tapahtunut vai se että minä en ennen viime kesää tiennyt asiasta mitään. Onkohan tämä oikeasti vaiettu häpeä Ranskassa. Miksi asioista ei puhuta?

Nämä teokset eivät ehkä ole maailman parasta kirjallisuutta tai elokuvataidetta, mutta ne pääsevät jo aiheensa vuoksi aika kärkeen omalla listallani. Eikö taiteen tarkoitus ole juuri koskettaa ja ravisuttaa? Jos vastaus on kyllä, niin nämä kaksi tarinaa ovat taidetta parhaimmillaan.

 

Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Kirjat, Maailmantuska

Katariina

Minun on aivan pakko kirjoittaa teille yhdestä kirjasta. Voisin kirjoittaa miljoonasta kirjasta, koska olen viime aikoina lukenut aivan mahtavia kirjoja, mutta jostain syystä en niistä useinkaan kirjoita. Ensimmäinen – ja tärkein – syy kirjoittaa tästä kirjasta on se, että kirja on todella hyvä. Toinen syy on se, että en pääse yli yhdestä kommentista, jonka taisin kuulla pitkälti yli vuosi sitten. Tämä kommentoija oli lukenut blogiamme ennen kuin tutustuin häneen. Tutustuessamme hän sanoi, että sinähän olet se Liisan kaveri, joka kirjoittaa aina kissoista, kengistä ja hiuksista.

Möh, enhän! En kiellä sitä, etteivätkö hiukset ja kengät olisi tärkeitä asioita ihmisten elämässä, mutta olen tainnut kirjoittaa tänne kerran hiuksista ja kaksi kertaa kengistä. En tiedä, miksi tämä kommentti pyörii mielessäni. Ehkä pelkään olevani pinnallinen. Tai ehkä olen pinnallinen, mutta en halua muiden ajattelevan minusta niin. Onko sillä oikeasti väliä, jos joku luulee/tietää, että olen pinnallinen? Pinnallisuuteni ei ehkä kuitenkaan ole pahimmasta päästä. Ja vaikka olisi, niin mitä siitä.

Kaiken tämän pinnallisuuden jälkeen takaisin syvällisempiin aiheisiin. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa Katariinasta, joka on ensin poissa, sitten läsnä ja lopuksi taas poissa. Tämä teos ei todellakaan ole pinnallinen, vaan osittain jopa niin syvällinen, että ulkopuolisena pelottaa. Kirja ei ole pinnallinen, mutta sen sanoista voi lukea vain pinnan jostain paljon suuremmasta. Taitavasti valitut sanat tosin luovat kuvan lukijan mieleen siitä suuremmasta.

Katariinan ympärille rakennettu tarina kertoo myös sivuhenkilöiden ajatuksista, tuskasta ja arjesta. Tämä on yksi sellaisista kirjoista, joita ei vain voi laskea kädestään, koska haluaa tuntea koko tarinan. Kirjan sävy muuttuu ahdistavammaksi luettujen sivujen määrän kasvaessa, mutta silti sitä ei voi olla lukematta, koska halu selvittää Katariinan kohtalo on valtava.

Lukekaa Katariina ja ihmetelkää kirjailijan taitoa pitää lukija kiinni kirjassa!

 

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjat

Un jour

Jos vielä jotain hyvää kaiken kehumani lisäksi täytyy keksiä täällä Ranskanmaalla asumisessa, on se että tänne jotkut elokuvat tulevat paljon, paljon aiemmin kuin Suomeen. Esimerkiksi vasta elokuun lopulla Suomeen tulleen Midnight in Parisin ehdin nähdä Straabourgissa jo kesäkuussa, samoin kuin samoihin aikoihin Suomeen tupsahtaneen Tree of Lifen. Toisaalta taas kirosimme erään ranskalaisen rouvan kanssa sitä, että Kaurismäen uusin Le Havre pyörii jo Suomen elokuvateattereissa, kun tänne se saapuu vasta joulukuussa. Eikä tänne Pariisin elokuvatarjontaan taida tulla Missä kuljimme kerran -filmiä tai Pussikaljaromaaniakaan.

Mutta niin, itse asiaan: ehdinpä nähdä heti syyskuun alussa huomenna Suomen ensi-illassa olevan One Dayn (Sinä päivänä). David Nicholssonin samannimisen romaanin, johon elokuva perustuu, ehidn lukea viime talvena ja kuten aika monet muutkin, tykästyin siihen. Kirja ja elokuva kertovat siis Dexteristä ja Emmasta ja heidän ystävyydestään, jota seurataan aina yhtenä päivänä vuodessa. Emma on maanläheinen mutta kunnianhimoinen, fiksu ja huomaavainen, Dexter taas komea ja karismaattinen, leikkisä ja hieman vastuuton. Kahden erilaisen ihmisen suhde alkaa heidän valmistujaispäivästä, ja jatkuu eri puolella maailmaa, eri ihmissuhteissa ja tilanteissa.

Muistan itkeneeni ja nauraneeni Dexterin ja Emman elämää seuratessani niin, että kirjan loputtua tuli kerrassaan tyhjä olo. Ja se loppuratkaisu, niin epäreilu. Niinpä menin toisaalta epäillen, toisaalta innolla odottaen katsomaan elokuvaa.

Ja yllätyinpä kerrassaan iloisesti. Kuten osasin odottaa asiaa sulateltuani, näyttelijävalinnat olivat kerrassaan mainiot. Anne Hathawaysta olen tykännyt aiemminkin: hän onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman karismaattinen mutta silti helposti lähestyttävä, upea ja kaunis mutta tavallinen, vahva mutta herkkä. Ja hän tekee mainiota työtä Emmana. Jim Sturges taas oli minulle uusi tuttavuus, mutta hän onnistui olemaan elokuvassa juuri niin ärsyttävän ihana, kuin Dexterin pitikin.

Elokuva oli, tietenkin, hieman ohuempi ja sekavampi kuin kirja, ja siitä jäi puuttumaan muutama minulle kirjassa tärkeä kohta, kuten usein käy, mutta kaiken kaikkiaan se oli iloinen yllätys. Elokuvateatterissa sai nauraa ja hymyillä ja itkeäkin. Kokonaisuus oli suht selkeä ja johdonmukainen ja hahmoihin oli helppo samaistua. Seuralaiseni, joka ei ollut lukenut kirjaa, piti elokuvasta, toisin kuin edellisessä kirjasta leffaksi tapauksessa. One Day oli, niin kirjana kuin elokuvanakin, kelpo viihdettä. Se toi hymyn huulille arkena, jolloin kaipaa vain jotain luettavaa tai katseltavaa, johon voi olla kevyesti tyytyväinen.

Suosittelen siis, nille jotka ovat lukeneet kirjan ja niille jotka eivät. Niille jotka kaipaavat arkeen hiukan iloa ja surua ja rakkautta. Niille jotka tykkäävät Anne Hathawaysta tai ärsyttävistä renttumiehistä.

– Liisa

4 kommenttia

Kategoria(t): Elävät kuvat, Kirjat