Aihearkisto: Reissussa

Retki pohjoisempaan

Viime viikonloppuna suuntasin aamun sarastaessa junaan, joka matkasi kohti Oulua. Ohjelmassa oli hiukan töitä perjantaiksi, sitten kaupunkiin tutustumista lauantai-iltapäivään saakka. Olen käynyt Oulussa viimeksi joskus lapsena eivätkä muistoni ulottuneet paljoa silloin siellä asuneen tuttavaperheen rivitaloasuntoa ja hauskoja leikkejä kauemmaksi. Mielikuvissani Oulu on jostain syystä ollut harmaa ja tylsähkö teollisuuskaupunki. Ystävieni matkavinkit ja Oulu-vinkkien metsästys netistä antoi kuitenkin vähän erilaista osviittaa ja melkeinpä innolla pakkasin matkalaukkuun kasan villapaitoja, parit villasukat ja suuntasin Turkua pohjoisemmaksi.

Perjantain työt vaihtuivat salakavalasti muutaman viinilasilliseen ja sitten kutsuikin hotellin pehmeä sänky. Lauantaina heräsin aikaisin ja pirteänä hotellin aamiaiselle, jossa vallitsi täysi kaaos. Saatuani tarpeeksi monta kahvikupillista ja taisteltuani itselleni pientä syötävää, suuntasin kohti Oulun aurinkoista keskustaa tutkimusmatkalle.

Kirkko ja sinitaivas

O

Puiston talvi

Jo edellisen iltapäivän pieni kaupunkiesittely oli näyttänyt, että Oulu olikin täynnä kauniita vanhoja kivitaloja ja tunnelmallisia puistoja. Kaupingin talo, Kolmiotalo, Kauppatorin ympäristö ja sitä vartioiva toripoliisi olivat viehättäviä ja kirpeän aurinkoinen pakkaspäivä teki kaikesta vielä kauniimpaa. Päivän kruunasi Ravintola Puistolan bistrossa herkuttelemani maailman paras hampurilainen ja lasillinen viiniä. Jostain syystä himoitsen ravintoloissa aina hampparia, jos sellainen löytyy listalta. Usein ne kuitenkin tuottavat suuren pettymyksen: hampurilaisen sämpylä on joko kamalaa pullamössöä, kärähtänyt tai majoneesia ei ole tarpeeksi tai sitä on liikaa. Puistolan hamppari oli kuitenkin ihan toista maata! Herkullisen hampurilaisen, jonka sämpylä oli itse tehty ja sopivan sitkeä ja täytteet täydelliset, seuralaisena oli raikasta salaattia, jonka seasta löytyneet vuonankaalit saivat hymyn huulilleni. Ne toivat mieleeni Ranskan, siellä asuvan tätini ja hänen herkulliset vihreät salaatit, joissa on usein vain erilaisia salaattilajikkeita ja yksinkertainen oliiviölhypohjainen kastike. Nams! Tällaista herkkua saa Suomessa harvasta paikasta.

Matkalla ravintolasta hotellin kautta juna-asemalla ihmettelin vain suomalaisten rakkautta ketjuravintoloihin. Puistolan naapurustossa sijatseva tusinaruokaa tarjoava Amarillo nimittäin tursusi ihmisiä ja lapsiperheitä, kun vierestä samalla hinnalla saisi miljoona kertaa maistuvampaa ruokaa.

Astuessani Helsinkiin vievään junaan melkein laulatti. Oulu oli niin mukava kaupunki, että sinne on palattava – ehkä seuraavan kerran kesällä, kun niiden ihanien puistojen nurmikoille tarkenisi istahtaa? Sillä kerralla täytyy varata aikaa myös Oulun edustan saarten kiertelylle ja Nallikarin rannoille.

– Liisa

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Herkuttelu, Kaupungilla, Reissussa

Piipahdus Strasbourgissa

Hipheijaa!

Kaksi viikkoa sitten olin juuri saapunut Ranskanmaalle, tarkemmin Pariisin lähistölle tätini luo. Pieni loma sisälsi pienen visiitin myös Strasbourgiin, jossa näin sinne vielä tositaiseksi jäänyttä rakasta ystävää. Strasbourg oli samanlainen kuin ennenkin, kaunis ja suloinen, kirpeän kylmä näin maaliskuussa. Piipahdus siellä oli rentouttavin aikoihin: oli hyvä rutistaa ystävää, vaellella pitkin kapeita katuja ja juoda lämmintä kaakaota. Illalla menimme tuttuun lempiravintolaamme syömään ja lempikuppilaan drinkeille. Sitten väsymys hiipikin kimppuumme niin, että päätimme suunnata omille teillemme nukkumaan. Olin saanut reissusta syyn hemmotella itseäni ja varannut pienen huoneen Strasbourgin katedraalin viereisestä mukavan näköisestä hotellista. Ennen nukkumaanmenoa laskin huoneestani löytyneeseen kylpyammeeseen lämmintä vettä ja kylpyvaahtoa ja pujahdin sekaan Riku Korhosen uusin romaani seurana. Ah onnea!

hemmotteluhetki odottaa

tuttu ja turvallinen

Aamulla heräsin virkeänä ennen yhdeksää aamiaiselle. Vaikka heittelin kaikuvassa, upea näkymäisemässä aamiaishuoneessa veitsiä ja haarukoita niin railakkaasti että muut vieraat kääntyivät katsomaan, minua vain nauratti. Stressaantunut ja kärttyinen surkimus-Liisa oli väistynyt lomailevan ja hyväntuulisen mademoisellen tieltä. Kiitos Strasbourgin!

Ainakin vielä toistaiseksi se tuntuu edelleen kodilta, yhdestä niistä monista.

– Liisa

P.S. Huomenaamuna tämä tyttö suuntaa ihan eri suuntaan, nimittäin Ouluun! Luvassa on vähän niinkuin työmatka, graduun liittyen siis. Jännää! Mitähän Oulussa kannattaa tehdä?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maailmalla, Reissussa

Pariisissa kukat vielä kukkivat

Reilu viikko sitten karkasin myöhästyneelle kesälomalle Pariisiin. Ja sain kuin sainkin melkein kesän takaisin. Ranskanmaalle saapumiseni kunniaksi sateet loppuivat sielläkin ja melkein koko loman aurinko paistoi.


Jälleen vaeltelin Pariisin kaduilla. Herkuttelin, viinillä ja juustolla ja hedelmillä ja kaikella. Nauroin. Takeltelin ranskan kielellä. Halailin ja suukottelin. Vaeltelin museoissa ja mielenkiintoisissa näyttelyissä. Join parasta kaakaota koskaan.

Toki myös kiroilin taas ranskalaisten epäkäytännöllisyyttä, aina liian pian loppuvia rahoja ja aina liian painavia laukkujani, mutta ne ovat sivuseikkoja. Tuli taas kaipuu sinne, Pariisiin. Tai yleensäkin Ranska kelpaisi.


Matkalukemisenani oli muun muassa Riikka Pulkkisen Vieras, jota Tiinakin oli kovasti odottanut. Ja se sopi matkalukemiseksi mainiosti, romaani muukalaisuudesta. Koin oivalluksia, kun romaanin päähenkilön äiti totesi, että vieras meissä on aarre jota pitäisi vaalea. Että jokaisen meistä tulisi kantaa muukalaisuutta sisällään, kokea silloin tällöin olevansa vähemmistöä. Se minua ehkä siellä jossakin osaltaan kiehtoo, vieraus. Kun tavallaan kuuluu joukkoon, mutta ei ihan kuitenkaan.

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Kirjat, Maailmalla, Reissussa

Pariisin kevät

Käväisin viikko sitten pikaisesti Pariisissa. Siellä oli ensimmäisinä päivinä reilut parikymmentäastetta lämmintä ja myöhemminkin tarkeni ballerinatossuissa. Aurinko paistoi ja paahtoi yhtä harmaampaa päivää lukuunottamatta. Ruoho oli jo vihreää ja puissa lehdet. Kirsikkapuut ja magnoliat kukkivat.

Voitte vain arvata kuinka paljon harmitti laskeutua Helsinki-Vantaalle, kun lentokapteeni ilmoitti että uutta lunta on tullut ainakin kymmenisen senttiä ja lentokoneen ikkunasta näkyi talvi. Takatalvi tuntui kamalalta, kun oli jo hetkeksi päässyt vaihtamaan saappaat avokkaisiin ja lueskelemaan pihalle lyhythihaisessa paidassa. Minä suorastaan kihisin kiukusta.

Onneksi Turussa sentään paistoi aurinko eikä ollut niin paljoa lunta kuin Helsingin suunnalla.

Kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Mutta voi kuinka minä ikävöinkään Keski-Euroopan pitkää kevättä, jolloin siitä ehtii nauttiakin. Täällä Suomessa se tuntuu menevän vain niin hujauksessa. Kohta on jo kesä.

– Liisa

5 kommenttia

Kategoria(t): Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Reissussa

Lontoossa kerran

Päätettiin lähteä Lontoota katselemaan kera ystävän. Lyhyt reissu ei tarjonnut juurikaan lepoa, mutta virkistystä senkin edestä. Musikaali oli pakko nähdä, ja tällä kertaa Billy Elliot valloitti haaveellisuudellaan. Nähtävyyksiä emme lähteneet hakemaan, koska ne on nähty ennenkin. Keskityimme haahuilemiseen, syömiseen, shoppailuun ja syömiseen. Mainitsinko jo syömisen? Näiden muutaman päivän aikana söimme niin paljon, että minulla ei ole ollut nälkä keskiviikon jälkeen enkä usko sen ihan lähipäivinä tulevankaan.

Vielä en ole kohdannut kaupunkilomakohteista Lontoon voittanutta, mutta jatkan etsiskelyä. Lontoossa ei ole oikeastaan mitään vikaa. Tai on yksi. Se ei ole Lappeenranta. Haha, en ole nyt aivan tosissani. Hieman väsyneinä matkaajina ihmisvilinän keskellä välillä vain tuntui siltä, että seuraava matkakohde on Lappeenranta ja sen autiot kadut.

Lontoon yksi ansio on se, että se ei koskaan nuku. Olimme huolissamme siitä, että pääsemmekö syömään pitkän kaavan mukaan vielä musikaalin jälkeen. Siksi kävimme kysymässä jo päivällä yhdestä ravintolasta, että mihin asti heillä on keittiö auki. Tarjoilija totesi hieman huvittuneena, että neljään asti yöllä. Ei siis huolta, saimme sinäkin iltana vatsan täytteeksi muutakin kuin pikaruokaa. En valittaisi yhtään, jos Turussa olisi edes yksi kunnon ravintola, jossa keittiö ei arkisin tyhjentäisi patojaan jo yhdeksältä.

En tiedä, pystyisinkö oikeasti asumaan noin suuressa ja vilkkaassa kaupungissa, mutta haaveilu on silti sallittua. Tunsin kateuden piston erityisesti aamuisin, kun ohikulkijat kävelivät kiireisen näköisinä ohitseni pahvinen kahvikuppi kädessään. Olisin halunnut liittyä pahvikahvi-ihmisten seuraan, ja olla matkalla taideateljeeseeni työstämään luovuuteni hedelmiä. Oih ja voih!

Isona aion käydä Lontoossa vähintään kerran vuodessa. Oikeastaan sen pitäisi olla pakollista kaikille!

 

Viikonloppuja!

– Tiina

3 kommenttia

Kategoria(t): Herkuttelu, Maailmalla, Reissussa

Istanbulin ikävää ja tunnelmia

Auringonpaisteesta, meren tuoksusta ja kuohusta. Lempeästä tuulesta. Kauniista satamista. Kalastajista Galatan sillalla. Lauttamatkoista Aasiaan ja takaisin. Appelsiinimehusta, rakista ja kahvinpuruista. Katukissoista ja koirista, jotka kaipasivat rapsutuksia ja kunnon pesua. Portaista ja upeaista maisemista. Auringonlaskuista. Ihmettelystä ja ihailusta. Naurusta ja hihityksestä. Tinkimisestä. Ihmispaljoudesta miljoonakaupungista. Hassuista huuteluista ja niille kuittailuista. Leppoisista hetkistä terasseilla ja puistoissa. Kiirehtimisestä seuraavaan kohteeseen. Lyhyistä yöunista ja liian pienistä kahvikupeista. Vakavista puheista ja tunteilusta.

Niistä se oli se Istanbulin loma oli tehty.

Nyt tenttipaniikin lähestyessä tekisi mieli paeta sinne takaisin. Ystävä ja Istanbulin matkaseura ei helpota asiaa viesteillään Turkista sukulaisten luota:

Mä haluan Istanbulin yöelämään, siellä on taas hyviä keikkoja! Tule Istanbuliin takaisin, vaikka vain kolmeksi päiväksi! Tuletuletule!

Voi kunpa voisikin. Edes kolmeksi päiväksi. Eihän se paljoa maksaisi Äiti, eihän?
– Liisa

3 kommenttia

Kategoria(t): Haaveita, Maailmalla, Reissussa

Istanbulin yöelämää

Herkuttelun ja nähtävyyksien pällistelyn lisäksi tuli Istanbulissa käytyä vähän ulkonakin iltasella. Ekana iltana meidän hurvittelumme oli se ikimuistoinen jälkiruoan maistelu, mutta seuraavana iltana jo paikallinen klubi kutsui. Se oli Araf, jonne matkaseurani ystävät halusivat meidät viedä illallisen jälkeen. Tämäkin kahvila-klubi sijaitsi hävyttömän korkealla – niitä portaita kavuttiin kauan – ja tarjosi meille upeat näkymät kaupungin yli. Sen lisäksi se tarjosi elävää musiikkia: vinkeää balkanilaista ja turkkilaista perinnemusiikkia. Tämä suomalaistyttö seurasi sitä menoa aika hämmentyneenä: siellä turkkilaiset nuoret tanssivat vanhoja perinnetansseja (jotka kieltämättä näyttivät ulkopuolisen silmään aika hassuillta) ja fiilistelivät musiikkia aivan innoissaan. Selvinpäin.

Väkisinkin sitä alkoi miettiä, että miten ja miksi me suomalaiset ei osata. Yökerhossa soi harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sama jytke ja ihmiset heiluvat siellä kaatokännissä. Juhliminen ja hauskanpito sisältää melkein poikkeuksetta viinaa ja humalat. Sitä puolta Suomessa minä en ainakaan ikävöi lainkaan, vaan oikeastaan inho sitä kaikkea kohtaan on vaan kasvanut täällä ulkomailla ollessa.

Seuraavana iltana me suuntasimme paikalliselle rock-klubille, Beyoğlu Hayal Kahvesiin, jossa turkkilainen feministirokkari Aylin Aslinilla oli keikka. Hän ei kummankaan meidän suosikkeihin kuulunut, mutta matkaseurani tahtoi päästä kyseiselle klubille käymään enkä minäkään ikinä live-musiikille sano ei (paitsi ehkä Sunrise Avenuelle, Nickelbackille ja kirkonpolttoheville). Neidin musiikki oli vähän liian raskasta minun makuuni ja menetin aika paljon siinä, etten ymmärtänyt sanoituksista mitään – ne kun kuulemma olivat kerrassaan hienoja.

Klubi oli kuitenkin miellyttävä ja seurakin oli loistavaa, joten jäimme kuuntelemaan seuraavaa esiintyjää. Hänkin oli nainen, ja voi minkälainen! Vähän turhankin pitkän tauon jälkeen lavalle nimittäin ponnahti uskomattoman karismaattinen, hymyilevä ja valloittava esiintyjä kauniissa oranssissa mekossa. Pakkohan sitä oli jomottavasta pääkivusta huolimatta kuunnella jonkin aikaa. Silmäniloa tarjosivat myös turkkilaiset julkkikset, joita oikein rynnisti paikalle jossain vaiheessa iltaa. Oli hauskaa kuunnella matkaseuran selostuksia siitä kuka kukin on ja osan kohdalla arvailla, kuinka paljon jotan kamaa he ovat nokkaansa vetäneet.

Viimeisenä iltana taas ryntäsimme erääseen hotellin läheiseen kuppilaan, jota olimme tainneet joka ilta hieman katsella sillä silmällä. Se oli Taksimin suuren kävelykadun pienellä sivukadulla, joka oli asetettu täyteen tuoleja ja pöytiä ja jossa kaksi komeaa nuorta miestä soittivat kitaran ja viulun kanssa. Matkaseura innostui tietysti turkkilaisesta musiikista jälleen kerran, minä taas olin avoin kaikille uusille kokemuksille – eikä se että baari oli melkein aina täysi ja että siellä oli silmäniloa niin tarjoilijoiden kuin soittajienkin muodossa, varsinaisesti minua estellyt. Paikan nimi oli Cafe Turco ja se löytyy aivan Istiklal kadun varrelta – livemusiikin kyllä kuulee siihen. Suosittelen, sillä illasta kehkeytyi melkoisen hausa – liekö syynä ollut myös viimeisen illan haikeus.

Istanbulissa siis kannattaa käydä ulkona rohkeasti ja eksyä niille kutsuvilta näyttäville terasseille. Erityisen mukavaa minusta oli se, että llivemusiikkia tuntui olevan vähän joka paikassa. Hienoa oli sekin, ettei niitä humalaisia näkynyt melkeinpä lainkaan – ne ainoat humalaiset mitä näimme taisivat olla saksalaisia turisteja. Oli myös jännää huomata, että illalla ja yöllä ei liikkunut montaakaan pelkkää tyttöporukkaa, vaan aina mukana oli myös miehiä. Enkä toisaalta ihmettele, meillä ainakin meni hermot ainaisiin huuteluihin ja ahdisteluihin ja valehtelisin, jos sanoisin että iltaisin ei pikkuriikkisen jännittänyt kävellä hotellille. Jännästi meidät jätettiin täysin rauhaan silloin, jos joku kohtelias miespuolinen saattoi meidät hotellille.

Muistiin itselle siis: ei Istanbyulin yöelämään kahdestaan Tiinan kanssa.

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Flirttiä, Kaupungilla, Kulttuuri, Maailmalla, Musiikki, Reissussa