Aihearkisto: Vaihdossa

Lähtölaskenta

Kuvat Aino Karvo

Joulukuun ensimmäinen tarkoittaa sitä, että syksy on jo oikeastaan ohi ja talvi on täällä. Pariisia on tänään riepotellut pieni syysmyrsky ja vesisade, joten kovin jouluiselta ei vielä tunnu. Synkältä sen sijaan sitäkin enemmän, joulukuun alku nimittäin tarkoittaa että minun aikani täällä haavekaupungissani alkaa käydä vähiin. Varsinaista arkea on täällä jäljellä enää reilut parikymmentä päivää, sillä 22. joulukuuta suuntaan Suomeen viettämään joulua. Joulunpyhien jälkeen palaan kyllä tänne hetkeksi takaisin kera suloisen Tiinan, mutta se on vain pikainen hyvästely tälle kaupungille.

Niinpä istun taas parvekkeellani juomassa iltateetä katsellen Pariisin kattoja ja valoja, tällä kertaa hieman apeana. Tänne jää niin monta uutta hyvää ystävää, niin monia uusia lempipaikkoja, kahviloita ja piskuisia baareja, pieniä putiikkeja ja boheemi ullakkoasuntoni. Tästä syksystä ja monia ihania muistojai. Tänne jää ehkä maailman paras työpaikka, jonka tammikuussa valtaavat uudet innokkaat harjoittelijat. Ullakkoasuntooni tulee asumaan joku muu.

Tiedän että voin palata Pariisiin tulevaisuudessa ja varmasti tulen palaamaankin, monta kertaa. Se lohduttaa hieman, mutta samalla masentaa, sillä tiedän ettei se tule olemaan enää koskaan sama. Täällä eivät ole ne kaikki samat huipputyypit, joihin olen tämän syksyn aikana tutustunut. Työpaikkakaan ei ole välttämättä enää sama, eikä ehkä asuntokaan. Tämä on ollut monella tapaa elämäni paras syksy, ja olen maailman onnellisin siitä että olen saanut kokea sen (ja ettei se ole ihan vielä kokonaan loppu). Tulen muistelemaan kaikkea tätä hyvillä mielin, mutta nyt se tuntuu hieman alakuloiselta. Miksen saisi vielä vähän lisää aikaa, kun vielä niin paljon olisi kokematta ja tekemättä?

Joten ymmärrättehän varmasit rakkaat, jos minusta ei hetkeen tai toiseen kuulu. Täällä nimittäin metsästetään kiivasti vielä uusia, ihania muistoja ja yritetään kokea mahdollisimman paljon Pariisia Suomen kylmän talven varalle.

– Liisa

P.S. Meinasin kirjoittaa loppukappaleeseen, että haistellaan Pariisin tuoksuja, kunnes muistin, että Pariisi ei kyllä tosiaankaan aina tuoksu kovinkaan viehättävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Harmaa arki, Maailmalla, Maailmantuska, Vaihdossa

Paloturvallisuuspohdintoja

Hahhaa, voiko kuivempaa otsikkoa ollakaan? Ei varmaan, mutta paloturvallisuus on taas yksi niistä asioista jotka ovat kaihertaneet allekirjoittaneen mieltä tämän syksyn aikana. Viime keväisen tulipalon jälkeen olen nimittäin alkanut pontevasti pohtia evakuointimahdollisuuksia tulipalon sattuessa. Työpaikallanikin oli monimutkaisia paloturvallisuuskoulutuksia ja hälytysjärjestelmän hienosäätöjä. Suomen kulttuuri-instituutti on kyllä aikamoisen turvallinen, jos siellä sattuisi liekit leimahtamaan.

Ja sitten on minun peripariisilainen kotikoloni, joka on aivan toista maata.

Asun siis hurmaavassa, vanhan oloisen rakennuksen ullakkoasunnossa. Sen puulattiat narisevat romanttisesti ja sinne kivutaan melko kapeita kierreportaita kuusi (eli suomen seitsemän kerrosta. Olohuoneen ikkunastani näen Sacre Coeurin ja makuuhuoneeni parvekkeelta aukeavat upeat näkymät Pariisin kattojen ylle. Asuntoa en vaihtaisi mihinkään (paitsi ehkä kohta, kun alkaa oikeasti olla jäätymiskuolema lähellä), mutta kieltämättä tämän ihanaisen soppeni turvallisuus on pyörinyt monesti mielessä.


Pakoreitti nro 1.

”Niin, ei sulla ole oikein mahdollisuuksia, sinne sä sitten käristyisit”, totesi viikon kanssani asunut työkaverini kun pohdin boheemiasuntoni evakuointimahdollisuuksia tulipalon sattuessa. Sitten hän ehdotti katolle kiipeämistä parvekkeeni kautta. Hetkisen tätä vaihtoehtoa tarkasteltuani hylkäsin sen – tosin tositilanteessahan sen vasta tietää, heittääkö henkensä mieluiten käristymällä vai putoamalla helvetin korkealta.

Niin tosiaan, kaikkihan tietävät että jos rappukäytävässä näkyy savua, ei sinne ole mitään asiaa. Ei sillä, että nuo kiemuraiset puuportaat olisivatkaan mikään kovin nopea tapa päästä rakennuksesta ulös (toteaa henkilö joka on muutaman kerran juossut ne pienoisessa kiireessä ja noin joka toisella kerralla kaatunut askelten vinoiksi kuluttamissa portaissa saaden selkäänsä mojovat mustelmat). Rakas Tiinaseni taas ehdotti minulle laskuvarjon hankkimista. Eräät toiset vierailijat taas ovat ihan muistakin syistä (laiskimukset, köh) ehdottaneet pienen, oman hissin rakentamista. Onneksi joltain tuli sentään järkeviäkin vinkkejä: ”suljet sitten ovet ja ikkunat, laitat märkiä pyyhkeitä ovenrakoon, pakenet parvekkeella ja toivot, että palokunta tulee nopeasti”, totesi eräs ystäväni. Äitini taas muistutteli, että kynttilöiden kanssa kannattaa olla varovainen. Tämä on siis se tämän tytön suuri suunnitelma, jos tositilanne tulee eteen!


Vaihtoehtoinen pakoreitti nro. 2

No, toivotaan vain parasta ja ettei mitään satu. Mutta paloturvallisuuden lisäksi Pariisin hurmaaviin rakennuksiin ja asuntoihin liittyy monta mysteeriä. Kuinka ihmeessä ihmiset nimittäin muuttavat täällä, kun ei noihin vanhoihin rappukäytäviin mahdu huonekaluja (hisseistä puhumattakaan), eikä joku isompi sohva tai sänky mahdu oikein sisään ikkunan kauttakaan? Miten ne tekevät sen?

Nyt tosin selvisi tälle blondille sekin, miksi täällä melkein kaikki asunnot vuokrataan kalustettuna. Kuka niitä kalusteita jaksaisi mukaansa ottaakaan?

Terveisin
Hämmentynyt Liisanen

1 kommentti

Kategoria(t): Koti, Maailmalla, Maailmantuska, Vaihdossa

Täydellistä kiirettä

Hei ystävät ja pahoittelut radiohiljaisuudesta. Elämä, ihanan mielenkiintoinen työ, uudet ja vanhat ystävät, Pariisin hulina ja vilinä sekä viikonloppu Strasbourgissa ovat vieneet mennessään. Hinku kirjoittaa kuulumisia ja mietteitä on ollut kova, mutta aikaa istua koneen äärelle ei ole oikein löytynyt. Ja toisaalta, mitäpä sitä koneen ääressä istumaankaan jos voi nauttia Pariisista!

Mutta hengissä siis ollaan. Elämä täällä on edelleenkin niin henkeäsalpaavan täydellistä, etten osaa sitä kuvailla. Vaikka aamuruuhkat metrossa ja joka päivä kuudenteen kerrokseen kipuaminen joskus rassaavat, en vaihtaisi tätä aikaa mihinkään. Olen viime aikoina saanut nauttia rakkaan ystävän vierailusta ja päättömästä hulluttelusta, tutustunut uusiin ihmisiin (ranskalaisiin, marokkolaisiin, espanjalaisiin ja suomalaisiin ja ties kehen) ja kulkenut Pariisin kaduilla. Ehdinpä käydä Strasbourgissakin tervehtimässä sitä kaunista ja niin erilaista kaupunkia sekä ystäviä siellä. Taskussa on monia muistoja ja hupaisia kertomuksia, yritän ehtiä kirjoittaa niistä lähiaikoina.

Mutta nyt täytyy taas rientää, lauantaiaamuna on nimittäin lähtö kohti Berliiniä! Onneksi huomenna on Armistice eli pyhäpäivä täällä päin, joten ehdin ehkä pakata ja tehdä ystävän kanssa hieman matkasuunnitelmiakin. Toivottavasti myös pesukoneessa pyörivät pyykit ehtivät kuivua sen aikana!

Palataan siis ensi viikolla toivottavasti uusien kertomusten kera.
Nauttikaa tekin ihanat viikonlopusta!

Terkuin
Ikionnellinen Liisa

1 kommentti

Kategoria(t): Flirttiä, Haaveita, Harmaa arki, Maailmalla, Vaihdossa

Minuit à Paris

Kävin jo takana olevan kesän alussa, vielä Strasbourgissa ollessani (voi kuinka kauan siitä tuntuu olevankaan) katsomassa Woody Allenin uusimman tuotoksen, Midnight in Paris -pätkän. Säntäsimme ystävieni kanssa elokuvateatteriin hieman kiireessä ja muistaakseni juorusimme kiivaasti viime aikojen tapahtumista elokuvan alkuteksteihin saakka. Parin tunnin päästä elokuvateatterista poistui joukko onnellisia, typerän näköistä hymyä hymyileviä ihmisiä ja kolme tyttöä, jotka pystyivät hokemaan vain oih miten ihanaa.

Niin, Midnight siis oli kerrassaan ihana minunkin mielestäni. Se ei ollut mikään suuri ja vaikuttava elokuva, joka herättäisi suuria tunteita ja keskusteluja tai joka muuttaisi maailmaa. Sen sijaan se oli elokuva, joka kosketti ja toi hyvää mieltä. Siinä Pariisi oli niin kaunis, niin kaunis. Se onnistui kertomaan jotain meistä ihmisistä ja maailmasta ja nostalgiasta. Se onnistui naurattamaan ja hieman surettamaan, mutta ennen kaikkea se teki onnelliseksi. Ainakin hetkeksi.

Kuten Allen itsekin jossain haastatteluissa (se oli joku kesän Image, ehkä jopa syyskuun?) totesi, ei hän tee mitään eriskummallisen erikoista, ei mitään suurta taidetta. Mutta minuun hänen tekeleensä uppoavat, paljon paremmin kuin monen tunnin taidepläjäykset, joissa katsellaan avaruutta ja valaita klassisen musiikin säestämänä.

Samaisessa haastattelussa, tai sitten jossain toisessa leffa-arvostelussa sanottiin, että Midnight in Parisin Gilin Pariisi on kuin postikortti: epätodellisen romantisoitu kaupunki, jota ei ole olemassa. Samalla tunsin piston sisälläni, sillä minulle Pariisi on samanlainen. Se on ihana ja idyllinen ja sotkuinen ja ränsistynyt mutta taianomainen. Ja sitähän minä jaksan hehkuttaa, niin ystävilleni kuin kaikille tielleni sattuville. Vaikka nyt elän Pariisissa arkeani, tunnen joka kerta perhosia vatsanpohjassani, kun katson iltaisin parvekkeeltani eteeni aukeavaa, iltavalaistua Pariisia. Voiko tämä olla totta, että minä olen täällä?

Samalla odotan, että jotain satumaista tapahtuu. Että ehkä joku taksi ottaisi minut keskiyöllä kyytiin tuolla Montmartren pikkukujilla ja veisi 20-luvun Pariisiin. Ja hassua kyllä, eräs ilta siellä vaellelessamme törmäsimme vanhoihin hevoskärryihin ja sen harmaantuneeseen kuljettajaan. Harmi vain, ettei kyseessä ollut mikään menneisiin vuosikymmeniin kuljettava vempain, vaan kyseessä oli jotkut kuvaukset. Plaah.

Ja vaikka tiedän, että tämä kaupunki-ihastuminen ja haavemaailmassa eläminen on ihan pöhköä, nautin siitä samalla mielettömästi. Minusta on ihanaa, että olen viime aikoina, ensin muutettuani Turkuun, sitten Strasbourgiin ja nyt Pariisiin, kehittänyt taidon katsoa ja ihailla. Minusta on ihanaa, että voin työ- tai koulumatkalla vain pysähtyä ihailemaan maisemaa ja miettiä, että täällä minä asun, miten ihanaa.

Jos siis haluatte saada osanne tästä Pariisi-fiilistelystäni, käykää katsomassa Midnight in Paris, jos vielä ehtii. Ja fiilistelkää omia kotiseutujanne, ei aina tarvitse mennä muualle nähdäkseen jotain hienoa!

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elävät kuvat, Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Vaihdossa

Au revoir, Paris!

Kaksi viikkoa ja yksi päivä, sitten olen jo Suomessa. Strasbourgissa on tentit tehty toivon mukaan jo viikon päästä. Toivottavasti saan myös viime hetken vieraita, rakkaita ystäviä Suomesta. Sitten pitääkin muuttaa. Tyhjentää kämppä. Siivota. Luovuttaa avaimet. Suunnata lentokentälle.

Aika hurjaa.
Minne tämä vuosi meni?

Puolitoista viikkoa sitten jätin jäähyväisiä Pariisille. Kuljin ympäri kaupunkia, tutustuin uusiin paikkoihin, joita sieltä valtavasta kaupungista löytyy edelleen jatkuvasti ja hyvästelin vanhat. Haikein mielin kuuntelin sellonsoittajaa, tuijottelin kauniita katuja ja söin lounasta puistossa.

Mielessäni oli koko ajan kuitenkin pieni toivonkipinä siitä, että saatan päästä Pariisin takaisin, enemmänkin kuin vain lomailemaan ja kyläilemään. Kävin nimittäin Pariisisssa ollessani työhaastattelussa (joka ei siis mennyt ihan niin kuin olin ajatellut pienessä mielessäni, ainakaan ranskaksi). Perhosia lenteli mahassa samaan aikaan haikeuden tunteen kanssa.

Tänään sain vihdoin tiedon: paluu syksyllä Pariisiin neljäksi kuukaudeksi on mahdollinen. Sain nimittäin harjoittelupaikan ensi syksyksi Pariisista. Nyt olisi vain hankittava rahoitus.

Paluu tänne Ranskaan tuntuu ihanalta ajatukselta, sillä olen ollut viime kuukaudet kuin maani myynyt siitä ajatuksesta, että kotiinpaluu lähestyy. Vaikka täällä kaikki on vähän hankalampaa kuin siellä koto-Suomessa, ja vaikka suurin osa rakkaista ihmisistä on kaukana, niin täällä on kuitenkin hyvä olla. En ole vielä saanut tarpeeksi ranskan kielestä (tai sen sönköttämisestä), joka korttelissa olevista juustokaupoista ja lihakaupoista, ihanasta kahvista, patonki kainalossa kulkevista ihmisistä ..

Ja voi, se on kuitenkin Pariisi! Vaikka se on likainen ja ruuhkainen ja kallis ja vaikka siellä on aina liikaa ihmisiä, se on silti Pariisi. Minun unelmani.

Toivotaan, että kaikki siis menee putkeen ja että ensimmäinen syyskuuta marssin Pariisissa työharjoitteluun, arvatenkin perhosia vatsassa.

Au revoir, Paris! Näkemiin siis, ei hyvästi!
– Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Haaveita, Kaupungilla, Maailmalla, Vaihdossa

Piristystä pienistä otuksista

Synkimmänkin päivän pelastavat eläinvauvat. Tämän kammottavan tenttitiistain piristyksenä toimi valokuvat viikonlopulta, jotka vilisivät pieniä otuksia. Viikonloppuna nimittäin rakas isukkini tuli kyläilemään Strasbourgiin ja vaeltelimme pitkin kaupunkia, hieman turisteeraten, harjoitellen valokuvausta ja jutellen. Oli ihan hassua, kun täällä urbaanissa ympäristössä olo oli kuin luontoillassa, kun vastaan mitä söpömpiä lintuja ja eläimiä poikasineen. Haikarat tosin on bongattu ihan Orangerien puistosta, jossa pääsi sentään luonnon tunnelmaan. Eilen tosin bongasimme ystävieni kanssa jokirannassa istuskellessamme myös rottia, jotka eivät ole ihan niin suloisia. Tunnistimme ne tosin rotiksi vasta sen jälkeen kun olin ensin innosta soikeana lähtenyt lässyttäen pomppimaan niitä kohti, luullen niitä rämemajavan poikasiksi.

Neuvostoliiton sosiaalihistorian kauheudet ja tenttiahdistuskin unohtuu kun löytää itsensä aamulla lässyttämästä tietokoneen kuvaruudulla oleville otuksille. Sellaista täällä siis tänään.

Niin että paitsi, se itse tämän päiväinen uusintatentti! Menin iltapäivällä yliopistolle siihen aikaan kun uusinnan oli ilmoitettu olevan. Eräs herra päästi meidän hermostuneet ja epätoivoa tihkuvat opiskelijat luokkaan ja alkoi kysellä että mitäs tenttejä me olemmekaan tekemässä. Eräs tyttö sai omansa, mutta me jotka sitä hemmetin Neuvostoliiton sosiaalihistoriaa olimme tulleet tekemään emme saaneetkaan kysymyksiä. Kävi nimittäin ilmi, että proffamme on matkalla Venäjällä (bien sûr!) eikä hän ollut jättänyt ennen lähtöään uusintatenttien kysymyksiä. Eikä häntä tietenkään ole saatu sieltä rakkaasta Itänaapuristamme kiinni millään. Meillä ei siis ollutkaan tenttiä enkä tiedä onko sitä tulossakaan. Parastahan tässä on se, että kyseinen professori on Strasbourgin yliopiston historian laitoksen kandintutkintoa tekevien opiskelijoiden vastuuproffa. Ja minun syksyinen kurssista läpipääseminen jäi kiinni puolesta pisteestä. Nyt aion vaatia tomerasti niitä kurssista saatavia kuutta opintopistettä ja läpipääsyä vaikka mikä olisi, ei tällainen peli vetele. Incroyable, ja niin ranskalaista, puhisivat ranskalaiset opiskelijatoverinikin.

Onneksi on siis olemassa eläinpentuja. Ja onneksi päivä sai myös paremman käänteen, kun kotona odotti hyvät uutiset, joista myöhemmin lisää, ja muutaman tunnin päästä kylään saapuu Ranskantäti.

Kyllä tämä tästä siis, mukavaa tiistai-iltaa teillekin ja terkkuja Strasbourgin eläimiltä!
– Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Karvakorvat, Kaupungilla, Opiskelu, Vaihdossa

Adieu, Bois le Roi

Edellisen, mukavasti pidennetyn viikonlopun vietin Pariisissa ja Bois le Roin -kylässä. Rapsuttelin kissoja, hupsuttelin tädin kanssa, katsoin elokuvia, lojuin polttavassa auringossa ja yritin lukea Neuvostoliiton sosiaalihistoriaa. Kastelin tarmokkaasti kuivuudesta kärsivää tädin puutarhaa pienen, kaksivuotiaan kolmikielisen serkuntyttöni kanssa. Kävin torilla sunnuntaiaamuna ja hullaannuin ostamaan kasapäin marjoja ja hedelmiä ja juustoja. Voi kun täällä Strasbourgissakin olisi tori jossain kävelyetäisyydellä!

Nyt täällä Ranskanmaalla eletään tarkalleen viimeisiä viikkoja. Niitä on jäljellä kolme. Seuraavat kolme viikkoa siis ovat täynnä viime hetken vierailijoita, vikoja tenttejä, pakkaamista ja haikeutta. Haikeaa vaeltelua kaupungilla niillä lempipaikoilla. Ihmettelyä siitä miä kaikkea on jäänytkään tekemättä ja kokematta. Haikeaa oleilua niiden rakkaiksi tulleiden ihmisten kanssa.

Jäähyväisiä.
Ja jäähyväiset ovat kamalia.

Nyt siis jätin jäähyväiset tädin asuttamalle kylälle, tädin kissoille ja serkkuni perheelle. Mutta onneksi sinne pääse aina takaisin. Ei vaan enää niin helposti. Enää en voi hypätä junaan ja olla reilun kahden tunnin päästä Pariisissa. Sen sijaan täytyy ostaa lentoliput, säästää ja suunnitella. Hmmph.

Voi miksi kaikki hyvä loppuu aikanaan?
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Karvakorvat, Maailmalla, Vaihdossa