Aihearkisto: Maailmantuska

Olemattomat ongelmat

Pieniä iloja ja suruja

Vessataidetta

NOKIA Lumia 610_000115

Hei taas pitkästä aikaa!

Niin vain aika rientää. Tammikuu mennä sujahti, mutta samalla se onnistui tuntumaan loputtomalta. Vuoden alku ei ollut ihan niin mukava kuin kuvittelin. Kalenteri täyttyi luennoista, deadlineista, tenteistä ja kiireistä. Ahdisti, mutta tuntui kuitenkin samalla hyvältä tehdä asioita ja saada aikaiseksi. Mahtuu sinne kalenteriin mukaviakin menoja, kuten tanssitunteja ja ystävien näkemistä. Sitten yksi maanantai puhelimeeni pärähti suru-uutisia, joita olin odottanut jo kauan. Silti sydän tuntui kuristavan, kurkkuun nousi ahdistava möhkäle ja suru valtasi mielen. Päätin heittää kalenterin nurkkaan ja lähdin pikareissulle Helsinkiin jättämään hyvästit rakkaalle läheiselle sekä hetkeksi maaseudulle, isän sekä karvaturrien hoiviin.

Seuraavana päivänä palasin jo Turkuun ja arkeen. Arjen menot, jotka heitin hetkeksi syrjään, järjestyivät. Onneksi ihmiset ovat ymmärtäväisiä. Hetken olo tuntui hyvältä, mutta muutaman päivän päästä olo tuntui taas alakuloiselta ja voimattomalta. Mikään ei oikein huvittanut, enkä millään olisi jaksanut tehdä kaikkia tyhmiä harjoitustöitä tai esseitä tai istua luennoilla. Sitten päälle iski vielä flunssa. Vaikka flunssa ei ikinä ole mukava kaveri, se tarjosi silti luvan levätä ja vain olla. Jotain hyvää siis siitäkin löytyy.

No, nyt on flunssa melkein kukistettu ja arkeen taas palattu. Silti aina välillä minun tekee mieli murjottaa ja nyyhkyttää hetken itsekseni, kiukutella. Tänäänkin yliopistolla tuntui siltä, että olisin niin paljon mieluummin kotona peiton alla. Lumisade ja loska ei ainakaan kohota mielialaa.

Niinpä istuin yliopsiton vessasa kamppailemassa kodin ja oman sängyn kiehtovaa kutsua vastaan, kun viisi tuntia luentoja oli vielä edessä. Ryvin itsesäälissä ja pienessä stressissä. Luin ärtyneenä vessakirjoituksia. Sitten huomasin erään taiteilijan teoksen vessan seinällä. Hymy nousi huulille.

NOKIA Lumia 610_000121

NOKIA Lumia 610_000113

NOKIA Lumia 610_000119

Niinpä vietin seuraavan viisi minuuttia erään yliopistorakennksen naisten vessassa käyden läpi jokaisen vessakopin ja kuvaten nämä ankean arjen piristäjät.

Muistin, että onhan minulla hyvä elämä. Kultainen kämppis, joka jaksaa aina kuunnella ja kannustaa, sekä hellyydenkipeä kissa odottavat kotona. Saan istua päivisin naurua ja iloa pulppuavilla ranskan tunneilla, oppia uutta inspiroivilla luennoilla ja tehdä opinnäytetyötä aiheesta, joka minua oikeasti innostaa. Minulla on ihana perhe ja ystäviä monen vuoden takaa, joita näen tulevana viikonloppuna. Uusia ystäviä, jotka tupsahtavat sunnuntaisin kylään, kun minua kiukuttaa ja väsyttää, ja jotka saavat hymyn huulille ja murheet unohtumaan. Sellaisia, jotka kutsuvat kylään, tai sellaisia, jotka jäävät katsomaan Girlsiä yömyöhään, vaikka seuraavana päivänä pitää herätä aikaisin ahkeroimaan.

NOKIA Lumia 610_000117

NOKIA Lumia 610_000118

Muistin, että edessä on tulevaisuus, joka on avoinna ja jonka saan täyttää ihan itse. Uusia seikkailuja, jotka vain odottavat sitä, että uskallan hypätä niiden kyytiin.

Ja tämän puurtamisen jälkeen, kolmen viikon päästä minua odottaa Pariisi ja Strasbourg, sekä toivottavasti keväinen aurinko.

”Olisi todellinen kulttuuriteko yliopistolta, jos se jättäisi nämä pesemättä pois”, oli joku kirjoittanut vessan seinään, yhden piirroksen viereen. Niinpä tosiaan! Johnny Deppiä tai kärpästä katossa katsoessa ei nimittäin voi olla tulematta paremmalle tuulelle. Silti yliopiston vessojen seinät puhdistetaan uudestaan ja uudestaan. Ja ainakin tähän mennessä tämä taitelija on taiteillut uusia teoksia seinille, uudestaan ja uudestaan. Onneksi.

NOKIA Lumia 610_000123

NOKIA Lumia 610_000124

Kiitos siitä.
– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Harmaa arki, Maailmantuska, Opiskelu

Paheita

Nyt se on aika tunnustaa, Tiitin osuvan ja tikahduttavan hauskan kirjoituksen kannustamana.

Minä, itseäni fiksuna ja maanläheisenä pitävä, juorulehtiä ja turhia julkkiksia inhoava ihminen katson (salaaa ja nautinnollisesti) kamalia tositv-ohjelmia. Nyt kun minulla on kämppis, se ei ole niin salaista. Itseasiassa, Tiinaa hiukan pakottaen patistaen me saatamme tulevaisuudessakin viettää torstaista myöhäisiltaa yhdessä teeveen ääreessä viidakossa pomppiville (eikun ei, eihän ne liikukaan ..) silikonitisseille ylimielisesti tuhahdellen.

Minulla on sisimmässäni siis syntinen paikka tositv:lle ja turhille julkkiksille. Suhtaudun niihin ristiriitaisesti: samaan aikaan paheksuen, inhoten ja ylemmyyden tunnetta tuntien mutta niitä kuitenkin satunnaisesti seuraten. Tiedän ettei niistä kuuluisi tykätä, enkä oikeastaan niistä pahemmin pidäkään. Silti niitä on pakko seurata. Joskus katsoin Big Brotheria raivosta ja järkytyksestä kihisten mutta samalla sen sosiaalipornolla hekumoiden. Onneksi lopetin sen seuraamisen melko lyhyeen, kun ymmärsin, ettei jatkuvassa ketutuksessa ole hyvä elää.

Ja nyt, nyt ne penteleet menivät keksimään Viidakon Tähtöset. Siinä viidakkoon pannaan asumaan kymmenen turhaakin turhempaa julkkistytsyä (joista minä tunsin ennalta ehkä kolme) viidakkoon keikistelemään ja suorittamaan tehtäviä. Mutta emmehän me katsojat oikeasti niistä tehtävistä välitä, vaan niistä kissatappeluista ja tisseistä. Ai kamala.

Ja pakkohan sitä on katsoa.

Miksi? Miksi en pysyttele vaan suosiolla niissä laadukkaissa ja vähemmän laadukkaissa draamasarjoissa ja komedioissa jotka saavat minut itkemään ja nauramaan? Miksi katson jotain sellaista, mitä en tahtoisi edes äänen tunnustavani katsovan? Joka saa minut myös nauramaan ja itkemään, mutta lähinnä häpeästä ja epätoivosta? Onko se se, että saan taas tuntea itseni fiksuksi ja pohtia, miten ihmisten kauneuskäsitykset voivatkaan olla niin erilaisia.

Parasta kai se on parasta tässä samaan syssyyn tunnustaa, että jotain ihanaa siinä Martina Aitolehdessä on.

Milloin on taas torstai?

Hyvää sunnuntaita toivottaa
Kaurismäkeläistä laatudraamaa katsomaan lähtevä, hiukan häpeilevä Liisa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuuri, Maailmantuska

Maanantain pulma

Tiedättekö missä yhdistyy kaikki inhoamani ja kammoamani asiat? Hississä. Ei siinä kojeessa itsessään ole mitään vikaa, mutta ahdistus sumentaa mieleni, jos joudun jakamaan hissin naapurin kanssa.

En yleensä käytä taloni hissiä, vaan kapuan kerrosten välit uutterasti puuskuttaen (hyötyliikunta, ah mikä ihana keksintö). Aika ajoin kauppakassit ovat niin painavat, että on pakko turvautua johonkin muuhun kuin lihasvoimaan. Juuri tänään jouduin tilanteeseen, että minun oli aivan pakko kohteliaisuussyistä huikata tuntemattomalle naapurille, että tuleeko hän kyytiin.

Luojan kiitos, sain matkustaa yksin. Tavallaan oletinkin, että naapurini tietää tämän salaisen säännön, että hissiin mennään yksi kerrallaan ja ensimmäisenä nappulaa painanut saa hissivuoron riippumatta asuinkerroksesta.

Hissikammoni ei ehkä olisi näin paha, jos hississä mahtuisi edes kääntymään. Taloni hissi on sangen ahdas jopa yhdelle ihmiselle. Jos siellä pitäisi olla kaksin naapurin kanssa niin posket väkisinkin koskettaisivat toisiaan (poskia sen tarkemmin määrittelemättä).

Miksi sitten vihaan hissimatkustamista naapurin kanssa? Selvin vastaus on se, että en tiedä, mitä ihmettä sitä kuuluu puhua vieraan ihmisen kanssa. En myöskään halua nähdä naapurini sieraimiin tai haistaa heidän hengityksen kautta päivän lounasvalintoja. Ja en todellakaan halua, että naapurini joutuu samaan tilanteeseen minun suhteeni.

Taidan jatkaa hyötyliikuntaa, koska en ole varma, miten yleisessä tiedossa hissisääntö on. Kaikille lukijoille nyt ainakin tiedoksi, että jos naapurinne kysyy ääni väristen teitä kyytiin, niin se tarkoittaa, että menepäs nyt rappusia. Älkää kuvitelkokaan, että hyppäisitte kyytiin jutustelemaan naapurinne kanssa, koska hän vaikuttaa nin kohteliaalta nuorelta naiselta. Jos jostain kumman syystä joudutte hissiin yhtäaikaa naapurinne kanssa, niin muistakaa turvavälit!

 

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maailmantuska

Lumisodan keskellä

En tiedä teistä, mutta minä olen huomannut hienoista kaksijakoisuutta säätilanteen ennustamisessa. Erityisesti facebookissa voi huomata ihmisten hippaantumista toisten odotuksiin lumisesta talvesta tai puolestaan eräiden vihreä nurmikko läpi vuoden -toiveisiin.

Minulle riittäisi valkea maa jouluaattona, mutta siitäkin voidaan joustaa suuntaan tahi toiseen. En oikein ole innostunut tästä jokavuotisesta lumisodasta, koska siihen nyt ei juurikaan voi vaikuttaa. Ymmärrän kyllä niitä, jotka eivät kestä puolta vuotta monen metrin hankia ja pakkasta joka kovettaa naaman välittömästi, mutta ymmärrän myös niitä, jotka kaipaavat lunta pimeyttä karkoittamaan ja erinäisiin talviurheiluihin.

En ole varma, hippaannunko itse enemmän siitä, kun ihmiset ovat aina asioista eri mieltä vai siitä, kun tämän takia on pakko pilata toisten ilo ja riemu. Jos joku nyt sattuu tykkäämään lumesta ja haluaa kirjoittaa siitä facebookissa, niin miksi aina jonkun on pakko mennä kirjoittelemaan jotain fiksua tähän.

Aloin jo kirjoittaa siitä, että poistakaa profiilinne naamakirjasta, jos kenenkään naama ei miellytä, mutta tajusin, että ehkä voisin katsoa peiliin. Itse ärsyynnyn toisten turhanpäiväisistä riidoista lähes viikoittain, joten voisi olla aiheellista poistaa se oma naama sieltä.

Noh, hätiköimättä nyt liikaa (apua, mitä muuta muka tekisin opiskelujen oheistoimintana?) yritän suvaita kaikkia hölmöjäkin keskusteluita. Koittakaahan muutkin hyväksyä toisenlaisiakin mielipiteitä. Puheena on kuitenkin vain lumi!

 

– Tiina (joka hintsun verran innostui Turkuun satavasta ensilumesta, mutta samalla myrtyi sitä seuraavasta loskasta)

2 kommenttia

Kategoria(t): Maailmantuska

Lähtölaskenta

Kuvat Aino Karvo

Joulukuun ensimmäinen tarkoittaa sitä, että syksy on jo oikeastaan ohi ja talvi on täällä. Pariisia on tänään riepotellut pieni syysmyrsky ja vesisade, joten kovin jouluiselta ei vielä tunnu. Synkältä sen sijaan sitäkin enemmän, joulukuun alku nimittäin tarkoittaa että minun aikani täällä haavekaupungissani alkaa käydä vähiin. Varsinaista arkea on täällä jäljellä enää reilut parikymmentä päivää, sillä 22. joulukuuta suuntaan Suomeen viettämään joulua. Joulunpyhien jälkeen palaan kyllä tänne hetkeksi takaisin kera suloisen Tiinan, mutta se on vain pikainen hyvästely tälle kaupungille.

Niinpä istun taas parvekkeellani juomassa iltateetä katsellen Pariisin kattoja ja valoja, tällä kertaa hieman apeana. Tänne jää niin monta uutta hyvää ystävää, niin monia uusia lempipaikkoja, kahviloita ja piskuisia baareja, pieniä putiikkeja ja boheemi ullakkoasuntoni. Tästä syksystä ja monia ihania muistojai. Tänne jää ehkä maailman paras työpaikka, jonka tammikuussa valtaavat uudet innokkaat harjoittelijat. Ullakkoasuntooni tulee asumaan joku muu.

Tiedän että voin palata Pariisiin tulevaisuudessa ja varmasti tulen palaamaankin, monta kertaa. Se lohduttaa hieman, mutta samalla masentaa, sillä tiedän ettei se tule olemaan enää koskaan sama. Täällä eivät ole ne kaikki samat huipputyypit, joihin olen tämän syksyn aikana tutustunut. Työpaikkakaan ei ole välttämättä enää sama, eikä ehkä asuntokaan. Tämä on ollut monella tapaa elämäni paras syksy, ja olen maailman onnellisin siitä että olen saanut kokea sen (ja ettei se ole ihan vielä kokonaan loppu). Tulen muistelemaan kaikkea tätä hyvillä mielin, mutta nyt se tuntuu hieman alakuloiselta. Miksen saisi vielä vähän lisää aikaa, kun vielä niin paljon olisi kokematta ja tekemättä?

Joten ymmärrättehän varmasit rakkaat, jos minusta ei hetkeen tai toiseen kuulu. Täällä nimittäin metsästetään kiivasti vielä uusia, ihania muistoja ja yritetään kokea mahdollisimman paljon Pariisia Suomen kylmän talven varalle.

– Liisa

P.S. Meinasin kirjoittaa loppukappaleeseen, että haistellaan Pariisin tuoksuja, kunnes muistin, että Pariisi ei kyllä tosiaankaan aina tuoksu kovinkaan viehättävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Harmaa arki, Maailmalla, Maailmantuska, Vaihdossa

Ei mitään syytä

On aina helppoa vedota kiireeseen, kun ei jostain syystä ole kirjoittanut blogiin pitkiin aikoihin. Tai tehnyt jotain muuta. Näin ainakin teen itse aina. Olen jo viikon ajan suunnitellut tänne kirjoittamista, mutta en ole tehnyt kuitenkaan yhtikäs mitään. Miksen? No, koska minulla on kiire.

Pyh ja pah! Kiireestä on tullut minulle jonkinlainen turvatyyny, joka suojaa iskuilta kuin iskuilta. Kun vain sanonkin sanan kiire, kaikki ymmärtävät ja myhäilevät empaattisesti. Onhan kaikilla aika ajoin kiire, joten siitä on tullut kansainvälinen tekosyy ihan kaikkeen.

Minulla ei kuitenkaan oikeasti ole mikään kiire minnekään. Opiskeluissa on tietysti aina mahdollisuus opiskella enemmän tai paremmin, mutta saan nyt jo ihan hyviä numeroita. Ja opintopisteitäkin kertyy tarpeeksi. En ole ollut nyt syksyllä missään töissä, joten sen ajan olen viettänyt kavereiden kanssa tai sohvalla köllien. Nyt minulla on ollut jopa aikaa urheilla tavallista enemmän. Silti vetoan usein siihen, että minulla on kiire.  Ja välillä minusta todella tuntuukin kiireiseltä.

Kävely on hauska esimerkki tästä. Vaikka tiedän, että olen lähtenyt hyvissä ajoin, on minun pakko kävellä hiki päässä ja huohottaen perille. Perillä sitten saan odotella muita. Hullua!

Yksi kaverini sanoi kerran, että kiire ei ole mikään syy olla tapaamatta kavereita. Hänen mielestään kiireen päihittää sillä, että asettaa asiat tärkeysjärjestukseen. Onhan se näinkin. Toisaalta tenttiä ei voi siirtää, mutta kavereita voi nähdä seuraavanakin päivänä.

Kiire – luotettava tekosyy vai nykyajan kansallistunne?

Onko teillä kiire?

Tiina

1 kommentti

Kategoria(t): Flirttiä, Harmaa arki, Maailmantuska

Paloturvallisuuspohdintoja

Hahhaa, voiko kuivempaa otsikkoa ollakaan? Ei varmaan, mutta paloturvallisuus on taas yksi niistä asioista jotka ovat kaihertaneet allekirjoittaneen mieltä tämän syksyn aikana. Viime keväisen tulipalon jälkeen olen nimittäin alkanut pontevasti pohtia evakuointimahdollisuuksia tulipalon sattuessa. Työpaikallanikin oli monimutkaisia paloturvallisuuskoulutuksia ja hälytysjärjestelmän hienosäätöjä. Suomen kulttuuri-instituutti on kyllä aikamoisen turvallinen, jos siellä sattuisi liekit leimahtamaan.

Ja sitten on minun peripariisilainen kotikoloni, joka on aivan toista maata.

Asun siis hurmaavassa, vanhan oloisen rakennuksen ullakkoasunnossa. Sen puulattiat narisevat romanttisesti ja sinne kivutaan melko kapeita kierreportaita kuusi (eli suomen seitsemän kerrosta. Olohuoneen ikkunastani näen Sacre Coeurin ja makuuhuoneeni parvekkeelta aukeavat upeat näkymät Pariisin kattojen ylle. Asuntoa en vaihtaisi mihinkään (paitsi ehkä kohta, kun alkaa oikeasti olla jäätymiskuolema lähellä), mutta kieltämättä tämän ihanaisen soppeni turvallisuus on pyörinyt monesti mielessä.


Pakoreitti nro 1.

”Niin, ei sulla ole oikein mahdollisuuksia, sinne sä sitten käristyisit”, totesi viikon kanssani asunut työkaverini kun pohdin boheemiasuntoni evakuointimahdollisuuksia tulipalon sattuessa. Sitten hän ehdotti katolle kiipeämistä parvekkeeni kautta. Hetkisen tätä vaihtoehtoa tarkasteltuani hylkäsin sen – tosin tositilanteessahan sen vasta tietää, heittääkö henkensä mieluiten käristymällä vai putoamalla helvetin korkealta.

Niin tosiaan, kaikkihan tietävät että jos rappukäytävässä näkyy savua, ei sinne ole mitään asiaa. Ei sillä, että nuo kiemuraiset puuportaat olisivatkaan mikään kovin nopea tapa päästä rakennuksesta ulös (toteaa henkilö joka on muutaman kerran juossut ne pienoisessa kiireessä ja noin joka toisella kerralla kaatunut askelten vinoiksi kuluttamissa portaissa saaden selkäänsä mojovat mustelmat). Rakas Tiinaseni taas ehdotti minulle laskuvarjon hankkimista. Eräät toiset vierailijat taas ovat ihan muistakin syistä (laiskimukset, köh) ehdottaneet pienen, oman hissin rakentamista. Onneksi joltain tuli sentään järkeviäkin vinkkejä: ”suljet sitten ovet ja ikkunat, laitat märkiä pyyhkeitä ovenrakoon, pakenet parvekkeella ja toivot, että palokunta tulee nopeasti”, totesi eräs ystäväni. Äitini taas muistutteli, että kynttilöiden kanssa kannattaa olla varovainen. Tämä on siis se tämän tytön suuri suunnitelma, jos tositilanne tulee eteen!


Vaihtoehtoinen pakoreitti nro. 2

No, toivotaan vain parasta ja ettei mitään satu. Mutta paloturvallisuuden lisäksi Pariisin hurmaaviin rakennuksiin ja asuntoihin liittyy monta mysteeriä. Kuinka ihmeessä ihmiset nimittäin muuttavat täällä, kun ei noihin vanhoihin rappukäytäviin mahdu huonekaluja (hisseistä puhumattakaan), eikä joku isompi sohva tai sänky mahdu oikein sisään ikkunan kauttakaan? Miten ne tekevät sen?

Nyt tosin selvisi tälle blondille sekin, miksi täällä melkein kaikki asunnot vuokrataan kalustettuna. Kuka niitä kalusteita jaksaisi mukaansa ottaakaan?

Terveisin
Hämmentynyt Liisanen

1 kommentti

Kategoria(t): Koti, Maailmalla, Maailmantuska, Vaihdossa