Aihearkisto: Musiikki

Aino Venna & onnekas sattuma

Allekirjoittaneella kävi mäihä voittaessaan liput tämäniltaiselle Aino Vennan keikalle Dynamoon. Olin jo melkein ehtinyt hankkia liput keikalle, kunnes sain viestiä siitä, että voitin liput. Minä, minä, joka en koskaan voita mitään, wuhuu!

Tämä postaus on nyt siis vaan muistutus kaikille, että tulkaahan tekin illalla kuuntelemaan Ainoa. Kuulostaa hyvältä, lupaan sen.

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kaupungilla, Musiikki

Ruttuiset varpaat Ruisrockissa ja muita sattumuksia sateessa

Hiphip, ja mutaiset terveiset hiljentyneestä Turun kommuunista! Viime viikonloppu vierähti Ruississa ja sitä edeltäneet sanattomat päivät ovat kuluneet lähinnä töiden parissa. Tarkoitus oli kirjoittaa teille tästä viikonlopusta jo aiemmin, mutta palasin metsien keskelle ja teknologia ei seurannut perässä. Unohdin kameran piuhan Turkuun.

Pettävä logiikka festarisään suhteen ei toiminut enää viime sunnuntaina. Lauantaiksi tänne Turkuun oli siis luvattu ukkosta ja sadetta. Kannoin yhden päivän liikaa vaatteita ympäri Ruissaloa turhaan, koska sadetta ei ikinä kuulunutkaan. Sunnuntaina päätin jättää turhat kamat kotiin. VIRHE! Vettä tuli lauantainkin edestä.

Lopputuloksena talsin mutaiset kengät kädessä paljain varpain pitkin Ruissalon mantuja. Fiksuimmat olivat ottaneet kumisaappaat mukaan, lenkkaritkin olisi helpottanut, ballerinat taas eivät pysyneet jalassa. Minun ballerinat jäivät kiinni mutaan muutaman kerran liikaa, joten ne siirtyivät jaloista käsiin muutaman kirosanan saattelemana. Toisaalta ilman kenkiä pystyin marssimaan läpi suurimmankin mutalammikon vailla huolta kenkien kunnosta.

Kotiin päästyäni marssin kengät jalassa suihkuun ja mietin, miten mahtava päivä oli takana. Muta liukeni viemäriin ja fiilis oli katossa. Ihan oikeasti! Tämä ei ole sarkasmia.

Tänään puolestaan kävelin kaupasta kotiin kaatosateen yllättäessä, mutta minua vain hymyilytti se, että sateenvarjoni odotti kotona hattuhyllyllä. Hahaha, kerrankin saatoin nostaa katseeni taivasta kohti ja antaa hiusten ja meikkien valua sateen mukana. Sateenvarjon alla olisin todennäköisesti manaillut kenkien kastumista. Teki oikeasti mieli laskea ostokset maahan ja alkaa tanssia pisaroiden alla. Lapsena mökillä heitimme aina vaatteet nurkkaan ja pyrähdimme ulos alasti tanssimaan, kun sateen ropina alkoi.

Jos tänä kesänä ei aurinkoiset kelit lämmitä, aion nauttia keleistä kuin keleistä. En jaksa tuhlata kesääni odottaen hellepäiviä. Sateellakin voi tehdä kaikkea. Kuten tanssia alasti sateessa!

– Tiina

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Musiikki

2000-luvun paras päivä

Lauantaina Turun yössä kohtasin ohimennen yhden Huithapelin, joka kysyi tietä Kristiinankadulle. En tiedä, pääsikö Huithapeli ikinä perille määränpäähänsä, koska hän ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostunut antamistani ohjeista. Niin tai näin, tämä Huithapeli alkoi toitottaa kesken mitä oudoimpaa saarnaansa kyseisen päivän parhautta.

Hänen mielestään lauantai oli 2000-luvun paras päivä. Mikään ei ollut mennyt pieleen sinä päivänä, ja vaikka joku asia olisikin vähän epäonnistunut, niin ei se haitannut pennin vertaa, koska olihan nyt vuosituhannen paras päivä. Siinä yön pimeydessä jännitin vain sitä, että mitä Huithapeli keksii seuraavaksi. Onko se hullu? Väkivaltainen ehkä? Entä jos se lähtee seuraamaan? Puhua nyt tuntemattomille…

Mitä ihmettä? Toinen kertoo siitä, miten hän viettää parasta päiväänsä pitkiin aikoihin ja minä vain oletan hänen haluavan vahingoittaa minua jotenkin. Uskomatonta! Jos nyt olisi aika tehdä uudenvuodenlupauksia, niin lupaisin olla vähemmän epäluuloinen. Ehkä teen jonkinlaisen juhannuslupauksen.

 

Ja toivon, ettei yksikään tulevaisuudessa kohtaamani huithapeli oikeasti tee minulle mitään.

 

– Tiina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajatuksia, Harmaa arki, Musiikki

St Vincent

Loppusyksyisessä Pariisissa ystävä raahasi minut ulkopuolelta epäilyttävän näköiseen, mutta sisältä sitäkin mukavampaan klubiin katsomaan artistia nimeltä St Vincent. Olin tutustunut tähän kiharatukkaiseen, mainioita arvosteluja esimerkiksi Pitchforkissa saaneeseen kitaristiin aiemmin kotioloissa, mutta levyt eivät olleet pahemmin iskeneet ja tuomitsin sen yliarvostetuksi hipsterihapatukseksi ja indiekiekumiseksi. Voitte siis arvata, etteivät odotukseni olleet kovinkaan korkealla keikan suhteen.

Matalat odotukset kuitenkin aina tuppaavat ylittymään, ja niin tälläkin kertaan! Varsinkin umpisurkean lämppärityttösen jälkeen St Vincent valloitti lavan ihanalla kiharapehkollaan, suloisen kapinallisella olemuksellaan, kitarallaan ja vahvalla äänellään. Biisit ja niiden tummanhumoristiset sanoitukset toimivat täydellisesti livenä, ja niin minusta tuli fani. Ärsyttävää.

Nyt St Vincent soi siis meidänkin taloudessa, varsin usein sunnuntaiaamuisin ja perjantai-iltaisin. Ja mikä parasta, tämä lahjakas nainen ja kitara -yhdistelmä tulee kesällä Suomeen Flow-festivaaleille. Huippua, toivotaan että Pyhä Vinsku on yhtä hyvä kesäisessä Suvilahdessa kun Pariisin pienellä klubilla!

Mukavaa tiistaita lumipyrystä huolimatta!
Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Isoksi tulemisen rajapyykkejä

Otsikon kaksimerkityksisyydestä huolimatta aion puhua nyt aikuistumisesta, en kilojen kerääntymisestä. Toki joskus nämä asiat kulkevat käsikkäin, mutta nyt siis keskitän huomioni ikään.

Veljeni totesi jossain keskustelumme tiimellyksessä, että hän ei aio ostaa villakangastakkia, koska se on niin aikuismaista (huom! tätä keskustelua kävi kaksi 26-vuotiasta lasta). Itse taas olin noin kymmenvuotiaana sitä mieltä, että aikuisuus liittyy jotenkin todella läheisesti siihen, että ihmisellä on oma työpaikka, omat rahat, oma perhe (itse valittu, ei se mihin synnytään) ja oma koti. Näitä olen pitänyt tiedostamattomasti rajapyykkinä aikuisuuteen.

Minulla kuitenkin on jo tai on ollut noista kaikki muut omaa perhettä lukuun ottamatta. Eikä se tunnu lainkaan aikuismaiselta. Oma perhe on vielä hankkimatta, mutta sitä en halua pitää aikuismerkkinä, koska on melko vanhanaikaista ajatella, että kaikki hankkivat perheen itselleen. Mistä siis löytää uudet rajat aikuisuudelle?

Loogisinta olisi laskea aikuisuus iän mukaan, mutta se taitaa olla minulle vähän liiankin loogista. Eihän ikä kaikkea kerro!

Taidan pyörtää ajatukseni siitä, että en puhu kiloista tänään. Voisiko se olla se aikuisuuden merkki? Njääh, niitäkin minulla on jo enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Huolestuttavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tätä asiaa täytyy edes pohtia. Helpointa olisi, jos voisin päättää veljeni tavoin, että ostan villakangastakin vasta sitten kun olen aikuinen. Tai siis olen aikuinen silloin kun ostan villakangastakin. Tällä hetkellä en aio edes laskea kuinka monta sellaista minulla on jo ollut.

(Jostain syystä minun tekisi mieli linkata tähän yksi Suomen karaokebaareissa eniten soitetuin biisi, mutta koska kärsisin siitä itse yhtä paljon kuin te, jätän sen tekemättä.)

– Tiina

3 kommenttia

Kategoria(t): Harmaa arki, Musiikki

Mukavia muusikoita

Melkeinpä heti Pariisiin tultuani tutustuin huippuun työkäveriin, joka kutsui minut mukaansa ystäviensä keikalle. Tämä amerikkalaisbändi tuli Pariisiin lämmittelemään ranskalaista Beirut-yhtyettä ja kiertelipä se muuallakin Euroopassa. Itselleni se oli täysin uusi tuttavuus, mutta Tune Yards on saanut täällä heille vieraalla mantereellakin hyvän vastaanoton ja onpa musasivusto Pitchforkin antanut yhtyeen toiselle, whokill nimiselle albumille suosiollisen arvostelun ja himoitun  Best new music -leiman.

Kun yhtyeen hurmaaava laulaja Merrill nousi lavalle ja alkoi laulaa, minun ihollani kulki kylmät väreet. Itseasiassa koko yhtyeen keikka oli sellaista tykitystä, etten malttanut pysyä paikallani lainkaan. Tune Yardsin keikkakokoonpano on hassu yhdistelmä: Merrill, laulaja joka soittaa lisäksi rumpuja ja ties mitä erilaisia soittimia. Mukana on myös basisti Nate ja kaksi saksofonistia. Yhtyeen musiikki on mielenkiintoinen sekoitus akustista folkkia, R&B:tä, funkkia, afropoppia, jotain sellaista mitä en ollut kuullut tai nähnyt milloinkaan ennen. Ja Merrillin ääni on jotain aivan uskomatonta. Hän uskaltaa leikitellä sillä niin etteivät monet muut naislaulajat uskalla tai osaa tehdä samaa. Tune Yards kuulostaa hyvältä levyllä, mutta livenä se oli vielä tuoreemman kuuloista.

Parasta tässä on se, että he tulevat kuulemma Helsinkiin esiintymään helmikuussa. Varautukaa ystävät, raahaan teidät kaikki sinne tanssimaan jalat kipeiksi!

Tuona iltana näimme myös maailman suloisimman tytön esiintymässä ennen riehakasta Tune Yardsia. Lavalle kiipesi hento ranskalaistyttö, Mina Tindle, joka ilman sen kummempia esittelyjä alkoi laulaa heleällä äänellään. Ensimmäisen kappaleen jälkeen hän kiitti yleisöä ja totesi olevansa kauhusta jäykkänä. Ihaninta oli, että yleisö otti tämän symppiksen tytön heti omakseen ja kannusti ja taputti hillittömästi. Samoin Tune Yardsin aikana yleisö tanssi ja lauloi hurjana. Enpä ole aikaisemmin ollut keikalla, jossa jo lämppäribändit saavat yleisön hurmoksiin!

Keikkojen jälkeen jäimme odottelemaan ystävän muusikkoystäviä ja pitkän taistelun jälkeen meidät päästettiin Olympian backstagelle. Parasta illasta oli huomata, että uskomattoman lahjakkaat muusikot olivat myös ehkä maailman mukavimpia ja sydämellisimpiä ihmisiä. Heti ensimmäisenä meidän käteemme kiikutettiin oluet ja Merrill hamstrasi backstagen kiinni menevästä keittiöstä minulle lautasellisen herkkuja – olinhan tapani mukaan ilmoittanut tuntia aiemmin olevani hieman nälkäinen. Illan päättyessä juoksin viimeiseen metroon samaa matkaa maailman suloisimman tytön Mina Tindlen kanssa viimeiseen metroon. Hän oli juuri niin suloinen symppis kuin oli antanut esiintyessään ymmärtää, mutta enhän minä ujona suomalaisena uskaltanut kertoa sitä hänelle. Hymyilin vain kainosti ja kiitin oven auki pitämisestä.

Se oli unohtumaton ilta ja oli ihana saada uusia artistituttavuuksia. Näiden huippujen lämppäreiden jälkeen meiltä tosin jäi Beirut kuulematta, ja olimmekin ehkä Olympian backstagen cooleimmat tyttöset kun meillä ei ollut aavistustakaan siitä, keitä ne pääesiintyjät täällä ovatkaan. No, ensi kerralla sitten.

Kuunnelkaa ja kertokaa mitä tykkäätte! Minä ainakin rakastan.

– Liisa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kaupungilla, Maailmalla, Musiikki

Oodi viftaamiselle

Rakkauteni sanoihin saa jo outoja piirteitä: aion alkaa käyttää unohdettuja sanoja ja sanontoja, jotta ne eivät vaipuisi unholaan. Uusin rakkauteni kohde on viftata-verbi. Nähdessäni ensimmäisen kerran tämän komean karjun kirjoitettuna kuvittelin sen tarkoittavan viittaamista tai vislaamista ässävikaisen sanomana. Seuraavaksi ajattelin sillä tarkoitettavan liftaamista. Hetken mietin myös sitä epätoivoista puhetta, joka seuraa viisaudenhampaan poistamista, mutta tämä sana ei viittaa mihinkään näin tavanomaiseen tapahtumaan.

Haluatteko tietää mitä sillä tarkoitetaan? Viftata tarkoittaa samaa kuin huvitella – ainakin sitä se tarkoitti vielä 1800-luvun lopulla. Voitte varmasti kuvitella riemuani kesken sivuainepääsykokeeseen lukemista, kun löysin tämän yksityiskohdan. Jo unohtui allatiivit ja rajakahdennukset, alkoi haluttaa viftata!

Miksiköhän viftaaminen on poistunut käytöstä? Mielestäni se olisi oiva sana huvittelemisen rinnalle. Aion kuitenkin korjata tämän suuren erehdyksen ja tuoda viftaamiseen taas nykypäivään.

Sellaista tänne, mites teidän maanantai on sujunut?

– Tiina (joka lähtee kohta viftaamaan ihanien tyttömyttysten kanssa)

2 kommenttia

Kategoria(t): Harmaa arki, Musiikki, Opiskelu