Niistä peloista ja itsensä voittamisesta

Tiina kirjoitti muutama viikko takaperin rohkeudesta ja omien pelkojensa voittamisesta kovin osuvasti. Minä kohtasin eilen yhden suurimmista peloistani: esiintymiskammon. Minä pidin eilen noin puolen tunnin mittaisen luennon noin neljällekymmenelle ihmiselle. Minä. Pidin. Luennon. Minä.

Olen hurjan ujo ihminen – en tosin kaikkien seurassa, mutta useimmiten. Jostain selittämättömästä syystä ujostelen tiettyjä ihmisiä ja toisia en lainkaan. Sosiaaliset tilanteet ja uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu useimmiten hiukan ahdistavalta, vaikka loppujen lopuksi uusiin ihmisiin tutustuminen on hurjan mukavaa. Jännitän melkoisesti tilanteita, joissa joudun olemaan esillä: itsensä esittely suurelle tai pienemmällekin ryhmälle aiheuttaa minulle käsien hikoilua, punastelemista ja paniikinomaista suunnittelua siitä mitä sanon. En todellakaan ole kovinkaan sanavalmis tai nokkela ihminen sosiaalisissa tilanteissa ja kadehdin niitä ihmisiä, jotka vaivattomasti pystyvät olemaan esillä, tutustuvat ihmisiin, ovat hauskoja ja karismaattisia.

Muistan miten jo ala-asteella inhosin esitelmien pitoa koulussa. Muistan kuinka lukiossa pidin englannin esitelmää ääni väristen, tutisevana ja punaisena kuin tomaatti. Muistan miten inhosin kaikkia moku- ja eppujuhlia, joissa joutui lavalle, satojen ihmisten eteen nöyryytettäväksi. Esiintymiskammoni ei kuitenkaan ole ihan kokonaisvaltaista, sillä tanssiesitykset eivät ole tuottaneet minulle mitään ongelmia. Niitäkin jännitän, mutta hyvällä tavalla, en paniikin omaisesti.

Jossain mielenhäiriössä päätin viime syksynä kohdata esiintymispelkoni ja ilmoittaudun eräälle luentosarjalle mukaan pitämään luentoa. Ensimmäisen viikon ilmoittautumisen jälkeen olin varsin tyytyväinen itseeni ja taputtelin itseäni selkään ajatellen, että tämähän on hyvä tilaisuus kasvattaa esiintymisvarmuutta ja harjoitella luennointia. Parin viikon ylpeilyn jälkeen todellisuus kuitenkin rysähti tajuntaani melko kovakouraisesti: minun – maailman eniten sähläävimmän ja hyvin ujon pikkutytön – pitäisi pitää ensi maaliskuussa luento. Minä pitämässä luentoa, minä, jolle on aiemmin sanottu, että vaikutan siltä etten itsekään usko sitä mitä sanon. Minä, joka törmäilen kaikkeen mahdolliseen ja kompastun omiin jalkoihinikin. Minä, joka olen ennemminkin söpö säheltävä tyttö, kuin akateeminen fiksu luennoitsija, pitämässä luentoa. Aiheesta, joka on minullekin melko vieras.

Puolen vuoden kauhistelun ja tuskastelun jälkeen se eeppisen epäonnistumisen kauhistuttava päivä sitten koitti. Olen viimeisen kolme viikkoa tuskastellut sitä, miten olen haalinut itselleni taas liikaa tekemistä enkä ehdi tehdä kaikkea kunnolla, ja luennon suunnittelukin jäi hieman vähälle. Silti vastoin kaikkia odotuksia, minut valtasi viime päivinä suorastaan zeniläinen tyyneys. Vaikka ajatus luennon pitämisestä kauhistutti, en vaipunut epätoivoon vaan minut valtasi ennemminkin kupliva onnellisuuden tunne ja typerä hymy (toimittajan huomautus: tälle typerälle tilalle löytyy ihan joku muu selitys kuin luennon pitäminen. Samperin kevät). Tiesin, että tämä luento on vaan pakko hoitaa. Mitä sitten vaikka vähän mokaisinkin? Mitä sitten vaikka punastun tai hieman takeltelen sanoissani? Ei elämä siihen kaadu. Luultavasti kukaan ei edes huomaisi mitään.

Jo viime keväänä pakollisella (kirotulla) puheviestinnän kurssilla me pohdimme ryhmässä esiintymistä ja jännittämistä ja sitä, mitä siinä oikeastaan pelkäämmekään. Esiintymiseen liittyvät pelot ovat oikeastaan todella naurettavia: jännittämisen oireet eivät usein näy ulospäin ja mitä sitten vaikka näkyisivätkään. Jos jotenkin mokaa, niin mitä sitten? Suurella todennäköisyydellä kukaan ei huomaa mitään, tai jos huomaakin niin ei se haittaa. Harvemmin kukaan toivoo esiintyjän epäonnistuvan, vaan suurin osa yleisöstä kannustavat ja toivovat kaiken menevän hyvin. Sen muistaminen parantaa esiintyjän mieltä kummasti.

Nämä opetukset ja pohdiskelut olivat vielä vuosi sitten minulle yhtä tyhjän kanssa, mutta ymmärsin ne vihdoin viime viikonloppuna (kyllä, olen vähän hidas). Minäkin voin olla uskottava ja itsevarma asiantuntija, mutta silti myös oma itseni. Mitä sitten vaikka vähän punastelen ja takeltelen? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua (no, ei oikeasti mennä siihen, minulle nyt voi tapahtua ihan mitä vain. Terveisin nimimerkki Viime viikonloppuna baariin mekko korvissa) ja ihan totta, mitä sitten vaikka se tapahtuisikin?

Niinpä minä pidin eilen luennon ja jännitin vain vähän (itseasiassa katsomassa ollut Tiina ja muut ystäväni taisivat jännittää paljon enemmä). Se meni hyvin. Olin vähän punainen, kiemurtelin hiukan ja räpläsin papereita, unohdin pari juttua ja hönkäsin lopussa vähän mikkiin, mutta mitä sitten. Minä tein sen – pidin luennon ja voitin esiintymiskammoni. Nyt tiedän, että pystyn siihen.

– Ylpeydestä pakahtuva Liisa (joka oli eilen oikeasti tosi uskottava: tukka oli vain vähän pystyssä ja mekko hiukan rypyssä ja lopussa vain vähän meinasin kompastua johtoihin ja ottaa mikrofonin mukaan kotiin)

P.S. Kuvituksena ovat kuvat viime kevään New Yorkin reissulta. Siellä Äitini voitti jälleen kerran korkeanpaikan kammonsa mennessään Empire State Buildingiin. Voi kun sinne pääsisi takaisin.